Laman ja rahan pelurit

Erkki Aho   08 10 2007, 7:40

image

_____________________________________________________

"Pankit ja perintäyhtiöt jatkavat vieläkin valtion pankeille maksamien velkojen (velkakirjojen) perintää ilman perintäoikeutta."
_____________________________________________________

Oikeuspolitiikan ja lainkäytön tutkimusryhmä on kirjoittanut kirjan Laman ja rahan pelurit (ISBN 978-952-99691-1-1). Kirja on painettu Tallinnassa. Kirja on mielestäni tähän mennessä paras esitys Suomen taloudellisesta lamasta. Siinä tuodaan esille Suomen valtion rikollinen toiminta pankkikriisissä ja tuodaan selkeästi esille myös presidentti Mauno Koiviston valtiopetokseksi epäiltävä toiminta.

Näin kirja kertoo

Ns. Suuren laman aikana kymmenet tuhannet yritykset ajettiin Suomen valtiovallan ja pankkien yhteisillä, salaisilla toimenpiteillä ja sopimuksilla konkurssiin. Merkittävin näistä salaisista sopimuksista on Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n pilkkomissopimus, joka solmittiin 22.10.1993 Suomen valtion ja neljän ns. ostajapankin ( SYP, KOP, Osuuspankit ja Postipankki ) välillä. Tässä sopimuksessa sovittiin toimialakohtaiset listaukset yrityksistä, jotka tullaan viemään konkurssiin, sekä määriteltiin kaatamisperusteet luottomäärien ja asiakkuuksien pohjalta seuraavasti: ”Siirrot per 31.12.1994. Sellaisilta ilmeisiltä riskiasiakkailta olevat saamiset,
jotka täyttävät seuraavat kriteerit:

a) vuoden 1994 aikana päättyneen tilikauden tilinpäätöksen perusteella laskettu kokonaispääoman tuotto on negatiivinen ja omavaraisuusaste on alle 5 %; jos yritysasiakkaan vuoden 1994 aikana päättyneen tilikauden tilinpäätöksen perusteella laskettu kokonaispääoman tuotto on negatiivinen tai omavaraisuusaste on alle 5 %, ratkaisee jäljempänä mainittu tarkastustoimikunta sen, onko kyseessä ilmeinen riskiasiakas, jonka saamiset on siirrettävä omaisuudenhoitoyhtiön vastattavaksi; tai

b) asiakas toimii, asiakkaan päätoimialan mukaan luokiteltuna, jollakin seuraavista toimialoista - kiinteistösijoittaminen ja kiinteistösijoittamiseen verrattava kiinteistötoiminta, muu sijoittaminen, rakentaminen, vähittäiskauppa, hotelli- ja ravintolatoiminta, vapaa-aikatoiminta ja asiakkaan saamiset ylittävät 5 milj. mk ja on todennäköistä, että saaminen muuttuu 31.3.1995 mennessä järjestämättömäksi tai 31.12.1995 mennessä luottotappioksi tai

c) asiakkaalta on vähintään 5 milj. mk:n saaminen, joka erääntyy maksettavaksi viimeistään 31.12.1997 ja jonka viimeinen lyhennyserä on vähintään 80 % saamisen alkuperäisestä määrästä.

SSP-sopimus solmittiin pääministeri Esko Ahon hallituksen toimesta. Valtiovarainministerinä oli Iiro Viinanen ja kauppa- ja teollisuusministerinä Mauri Pekkarinen. Nämä 3 ministeriä muodostivat valtioneuvoston ”sisäpiirin”.

Tasavallan presidentti, entinen Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto, Suomen Pankin johtaja Markku Puntila, Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg, pääministeri Harri Holkeri ja valtiovarainministeri Erkki Liikanen ovat vastuussa siitä, että Suomen Pankin näin harjoittama raha-valuutta- ja finanssipolitiikka kärsivät täydellisen epäonnistumisen pääomamarkkinoiden vapauttamisen yhteydessä 1980-luvun loppupuolella. (Kouri)

Pankkitarkastusvirasto ja sen seuraaja Rahoitustarkastus eivät muutenkaan valvoneet pankkien toimia. Valtiovalta olisi voinut tukea suoraan ”valuuttaluottoa” ottaneita yrityksiä, mutta päättikin tukea pankkeja - laki valtion vakuusrahastosta ( 379/1992 ) säädettiin voimaan 30.4.1992.

Yrityksiä kaadettiin massamuotoisesti toimialakohtaisesti konkurssiin

Käytännössä kaataminen toteutettiin seuraavasti:

Kun yrityksille vyörytetyt valuuttakurssitappiot olivat nostaneet luottokannan 1,5 -kertaiseksi, pankit ryhtyivät vaatimaan lisävakuuksia. Kun tästä väistämättä seurasi maksuhäiriöitä, pankit ”konvertoivat valuuttaluotot” markkaluotoiksi markan alimmalla arvolla, ja ryhtyivät nopeassa tahdissa irtisanomaan massamuotoisesti luottoja. Konkurssin jälkeen tehtiin mittatilaustyönä erikoistilintarkastuksia, joihin tietyt tilintarkastusyhteisöt olivat erikoistuneet. Tilintarkastuksissa käytettiin yrityksen kirjanpitoa ja tunnuslukuja totuuden vastaisesti. Tilintarkastuksilla haluttiin antaa se kuva, että konkurssiin haettu yritys oli taloudellisessa katastrofissa - maksukyvytön ja ylivelkainen - ja siten konkurssi oli ”ansaittu”, perusteltu ja aiheellinen. Toiseksi haluttiin yrittäjästä luoda sellainen kuva, että hän oli tehnyt laittomia toimia velkojia pettääkseen, ja siten rikollinen. Yrittäjien leimaaminen rikollisiksi kuului kaavioon, koska syyllisyys haluttiin vierittää yrityksilleen luottoja ottaneiden yrittäjien niskaan. Siten todelliset syylliset - valtiovallan ja pankkien edustajat - pääsivät kuin koira veräjästä.

Koiviston vaatimus

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto piti 6.5.1992 Oikeuspoliittisen seminaarin, jossa hän tosiasiallisesti otti oikeuslaitoksen hallintaansa esittämällä voimakasta arvostelua Korkeinta oikeutta kohtaan, joka oli juuri antanut velalliselle myönteisen päätöksen ns. peruskoron korotusjutussa. Koiviston vaatimuksena oli, että oikeusistuimissa pankkien tulee aina voittaa asiakkaansa. Seurauksena oli, että USA:n oikeusjärjestelmässä jo 1980-luvulta sovellettu luotonantajavastuu, ”lender liability” on Suomen oikeuskäytännössä täysin tuntematon jo käsitteenä, ja ennen kaikkea, käytännössä Suomen oikeuslaitos poikkeuksetta törkeästi laiminlyö heikomman osapuolen suojaamisen.

Oikeudenkäymiskaaren uudistuksen ( 595/1993 ) myötä saatavien oikeudellinen perintä uudistettiin radikaalisti siten, että velallisensuoja poistettiin. Pankkien ei enää tarvinnut liittää alkuperäisiä velkakirjoja/muita saamistodisteita haastehakemuksen liitteeksi. Haastehakemuksen vastustaminen tehtiin käytännössä mahdottomaksi. ”Kokenut” kansliahenkilökunta (merkonomit, oikeustieteen opiskelijat) sai oikeuden antaa yksipuolisia velkomustuomioita. Lopputuloksena on ollut kymmeniä tuhansia väärin perustein annettuja velkomustuomioita.

Normaali menettely?

Pankkikriisin jälkeen pesiytyi suomalaiseen oikeuskäytäntöön kuin huomaamatta sellainen menettely, että konkurssipesä ja velkojat panttioikeuden nojalla myivät yritysten, yrittäjien ja takaajien omaisuuden pilkkahinnalla - velallisen annettiin ymmärtää, että tämä on normaali ja lainmukainen toimintatapa. Konkurssisääntö ja Kauppakaari ovat kuitenkin jo vanhastaan sisältäneet selkeät pykälät, jotka kieltävät tällaisen menettelyn. Samoin Korkein oikeus on ennakkopäätöksissään tuominnut pantin alihintaisen myynnin. Nämä lakiseikat jäivät suomalaisilta lakimiehiltä - sekä pesänhoitajina toimineilta asianajajilta ja oikeusistuinten virkatuomareilta, että täytäntöönpanoviranomaisina toimineilta voudeilta - toiminnassaan ottamatta huomioon. Konkurssisäännön 1 luvun 70§ asettaa ja on itse asiassa asettanut jo vuodesta 1935 lähtien konkurssipesän pesänhoitajille ankaran huolenpitovelvollisuuden - ”niinkuin huolellinen mies hoitaa omaansa” - velvollisuuden, jonka rikkomisesta seuraa vahingonkorvausvelvollisuus.

Salattua lainvastaisuutta

”Valuuttaluotto”-velkakirjojen arvopaperistaminen ja niiden myynti valtion omistamalle omaisuudenhoitoyhtiölle (OHY Arsenal Oy). ”Ostajapankit” ( SYP, KOP, OP, PSP ) niputtivat ”huonot valuuttaluottonsa” portfolioiksi, jotka ne möivät Suomen Säästöpankki SSP Oy:n kautta Valtion vakuusrahaston omistamalle Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal Oy:lle. Myynnistä ei ilmoitettu velkakirjalain 31§:n mukaisesti velallisille, joilla ei siten ollut VKL 15§:n mukaisia väitemahdollisuuksia uutta velkojaa vastaan, esimerkiksi, onko velkakirjassa nimenomainen maininta siitä, että velkakirja voidaan luovuttaa kolmannelle. Menettely on tiettävästi yksityiskohdiltaan julistettu salaiseksi 25 vuodeksi (Toimi Kankaanniemi/kd).

Valonarkoja kauppoja

Valtio myi keväällä 2000 velkakirjoja 12 miljardin markan arvosta Aktiv Hansa Oy:n ja C&A Finland Oy:n muodostamalle arvopaperistamiskonsortiolle (edellinen organisaattori, jälkimmäinen sijoittaja) 5%:lla niiden nimellisarvosta. Valtio ei syystä tai toisesta halunnut/voinut myydä velkakirjoja samasta arvosta velallisille itselleen. Kauppasopimus sisältää ulkopoliittisesti arkaluontoisia - suomalaiseen suvereeniin lainsäädäntöoikeuteen liittyviä - sitoumuksia ja velvoitteita ulkomaiselle taholle. Keväällä 2004 Nordea Pankki Suomi Oyj myi 14.000 velkakirjaa Balancon Assets -nimiselle yhtiölle.

Pankit ja perintäyhtiöt jatkavat vieläkin valtion pankeille maksamien velkojen (velkakirjojen) perintää ilman perintäoikeutta.

Kuva
Kansikuva kirjasta Laman ja rahan pelurit

palautteet


ei palautteita