Itsenäisyytemme tie - Itä-Karjalan valtausyrityksistä vaiettu (1.)

Erkki Aho   02 12 2007, 18:02

image

Suomi täyttää 90 vuotta 6.12.2007.

Suomen itsenäisyyden historiassa on kohtia, joista on haluttu vaieta. Niitä on syytä valottaa kansalaisille lyhyillä virallista historiankirjoitusta täydentävillä kirjoituksilla.

Laajennuspyrkimys

Ensimmäisen maailmansodan aikana kypsyneeseen ajatukseen Suomen itsenäistymisestä liittyi myös kysymys Itä-Karjalan liittämisestä Suomeen. Suomen itsenäistyttyä joulukuussa 1917 ja sisällissodan puhjettua tammikuussa 1918 maamme ylimmän johdon ajatukset suuntautuivat perinteisesti Itä-Karjalaan. Suomi halusi valloittaa Itä-Karjalan. Valkoisten eli hallituksen joukkojen ylipäällikkö kenraali C. G. Mannerheim julisti sisällissodan aikana, että hän ei pane miekkaansa tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat. Hän antoi helmikuussa 1918 käskyn Itä-Karjalan valtauksen valmisteluista. Suomalaisten kannanotoista rohkaistuneen kansalaiskokous julisti 17.3.1918 Uhtualla Itä-Karjalan eronneeksi Neuvosto-Venäjästä ja kääntyi Suomen hallituksen puoleen pyytäen apua Vienan ja Aunuksen, käytännössä Itä-Karjalan liittämiseksi Suomeen. Väestököyhän Uhtuan kansalaiskokous ei tosiasiallisesti voinut mitenkään edustaa koko Itä-Karjalan väestöä.

Hyökkäyskäsky Itä-Karjalaan

Suomen hallitus ei epävarmojen olojen vallitessa ja voimien puuttuessa voinut luvata virallisesti apua, mutta epävirallisesti apua annettiin. Mannerheim käski jo 15.3.1918 vapaaehtoisia retkikuntia hyökkäämään vieraan valtion alueelle Itä-Karjalaan. Pohjoinen hyökkäysryhmä, yhteensä yli 1000 miestä, hyökkäsi jääkäriluutnantti K. M. Valleniuksen ja O. Villamon johdolla Kuusamosta ja Kuolajärveltä kohti Kannaslahtea. Suomalaiset etenivät kuitenkin hitaasti ja tappioita kärsien, mutta saavuttivat lopulta punaisten joukkojen tyhjentämän Kananaisen.

Everstiluutnantti C. W. Malmin komentama 350 miehen vahvuinen osasto hyökkäsi Suomussalmelta Uhtuan kautta aina Vienan Kemin edustalle, jossa se kärsi tappion. Myöhäissyksyllä 1918 Pohjois-Suomesta paenneet suomalaiset punaiset löivät englantilaisten retkikunnan tukemina valkoiset joukot rajan taakse.

Suomen hallituksen luvalla

Niin sanotun Karjalan komitean johdolla ryhdyttiin talvella 1919 aluksi salaa puuhaamaan uutta retkikuntaa Itä-Karjalaan. Suomen hallitus salli vapaaehtoisten värväyksen ja vapaajoukon muodostamisen Suomen alueella. Vapaajoukoille annettiin myös aseita ja muita sotatarvikkeita sekä muonaa. Retkikunnan tavoitteena oli Aunuksen valtaaminen aina Syväriä ja Äänisjärveä myöten. Valtionhoitaja C. G. Mannerheim asettui 4.4.1919 julkisesti tukemaan Aunuksen retkikunnan valmisteluja todeten, ettei Suomi voinut välinpitämättömänä katsella vielä bolsevikkien vallanalaisuudessa olevan heimokansan kärsimyksiä.

Aunuksen retkikuntaan kuului aluksi 1000 miestä, mutta vahvuus kasvoi myöhemmin kolminkertaiseksi. Retkikunnan päällystö koottiin maan parhaasta johtajistosta, Saksassa koulutetuista jääkäreistä. Retkikunta, josta käytettiin myös nimitystä Aunuksen Vapaaehtoinen Armeija, jakaantui kolmeen hyökkäysryhmään. Kapteeni Sihvosen I Pataljoonan oli hyökättävä Aunuksen ja Lotinanpellon suunnassa, majuri P. Talvelan III Pataljoonan oli edettävä Prääsään, josta sen oli jatkettava yhdessä kapteeni Maskulan IV Pataljoonan kanssa hyökkäystä Petroskoihin. Yksi pataljoona jäi reserviksi. Kun retkikunnan johtajasta syntyi epäselvyyksiä, niin Mannerheimin käskystä päällikkyys annettiin eversti Aarne Sihvolle.

Hyökkäys alkoi

Suunnitelman mukaisesti retkikunta ylitti rajan huhtikuun 20. ja 21. päivän välisenä yönä, valtasi Olonetsin (Aunuksen) kaupungin 24.4. ja jatkoi aina Lotinanpellon edustalle saakka. Samoihin aikoihin saavutettiin myös Prääsä. Suomen yleisesikunta piti tärkeänä Petroskoin valtaamista. Tätä varten muodostettiin Prääsään kootuista miehistä majuri Talvelan komentama hyökkäysryhmä. Se aloitti 20.6. hyökkäyksensä, joka tyrehtyi Petroskoin edustalle.

Suomalaisten myötävaikutuksella perustettiin Aunuksen väliaikainen hallitus, joka kutsui koolle suomalaisten valtaamien alueiden edustajat. Kahdeksan kunnan edustajainkokous 5-7.6.1919 julistautui irti Venäjästä ainaiseksi ja päätti liittyä Suomeen myöhemmin sovittavilla ehdoilla. Kokouksesta jäi saman verran kuntien edustajia ulkopuolelle kuin siihen osallistui.

Vastahyökkäys

Bolsevikkien I. Divisioona ja Äänisjärven Laivasto-osasto ryhtyivät 27.6.1919 voimakkaaseen vastahyökkäykseen suomalaisia vastaan. Maihinnousuhyökkäys Tuuloksen alueelle mursi suomalaisten vastarinnan. Tappioiden jälkeen suomalaiset vetäytyivät vähitellen Suomen puolelle. Kun sotilaallisin toimenpitein ei kyetty ratkaisemaan Itä-Karjalan liittämistä Suomeen, niin retkikunta hajotettiin vuosien 1919 ja 1920 vaihteessa.

Kansannousu

Itä-Karjalassa puhkesi syksyllä 1921 kansannousu vallitsevaa neuvostojärjestelmää vastaan. Aseellista taistelua varten perustettiin Karjalan Vapautusarmeija, johon värvättiin Suomesta noin 500 miestä ja 27 jääkäriä. Armeijan koko oli suurimmillaan noin 3000 miestä. Suomalaisista ja karjalaisista muodostettiin majuri Talvelan komentama niin sanottu Rapolan pataljoona. Varsinaiset sotatoimet alkoivat marraskuussa 1921. Talvelan pataljoona valtasi Repolan ja Porajärven. Tultuaan kaikkien itäkarjalaisten joukkojen komentajaksi Talvela otti haltuunsa huomattavan osan Vienan-Karjalaa ja Pohjois-Aunusta. Suomalaisten vapaaehtoisten osallistuminen Itä-Karjalan kansannousuun kiristi Neuvosto-Venäjän ja Suomen välisiä suhteita ja johti noottien vaihtoon.

Bolsevikeilla oli kansannousun aikana Murmanskin ja Karjalan alueella yli 26 000 miestä. He suuntasivat noin 13 000 miestä Karjalan Vapautusarmeijaa vastaan. Ylivoima johti tietenkin siihen, että Karjalan metsäsissit ja suomalaiset vapaaehtoiset lyötiin helmikuussa 1922 Itä-Karjalasta Suomen puolelle.

Uho jatkui

Itä-Karjalaan suunnattujen sotilaallisten retkien epäonnistuttua ja Suur-Suomi suunnitelmien kariuduttua P. Talvela totesi: ”Olen vakuuttunut siitä, että Karjalaa ei saada ryssältä vapaaksi muuten kuin ottamalla. Kuitenkaan ei ole syytä enää heikkoihin yrityksiin, vaan jos kerran yritetään, on yritettävä voimalla, vakinaisella armeijalla.” Talvela siirsi ajatuksissaan Itä-Karjalan ”vapauttamisen” tulevaisuuteen, jolloin kysymys oli ratkaistava sotilaallisin voimatoimin.

Itä-Karjalan kysymystä ei suinkaan haudattu sotilaallisten toimenpiteiden kariutumisen myötä. Ilmeisen revanssiajatuksen innoittamana Itä-karjalaan retkiin osallistuneet ylioppilaat perustivat vuonna 1922 suljetun ylioppilasyhdistyksen, Akateemisen Karjala-Seuran (AKS). Sen yhtenä päämääränä oli toiminta kärsivän Itä-Karjalan vapauttamisen hyväksi. AKS edusti jäsenilleen maailmankatsomusta, jota hallitsi ajatus Suur-Suomen luomisesta.

Isänmaallisella Kansaliikkeellä (IKL) ja pienillä kansallissosialistisilla järjestöillä oli ohjelmissaan Suur-Suomen perustaminen.

Sinimusta-järjestö, josta tuli vuonna 1932 IKL:n nuorisojärjestö, oli täysin sotilaallisesti järjestetty organisaatio. Sen päämääränä oli Suur-Suomi. AKS julkaisi vuodesta 1923 alkaen omaa aikakausilehteään Suomen Heimo, jossa käsiteltiin isänmaallisessa hengessä heimoasioita ja muitakin seuran ohjelmakysymyksiä. AKS toimitti vuonna 1934 ansiokkaan teoksen Itä-Karjala, jossa tarkasteltiin yksityiskohtaisesti Itä-Karjalan väestöä, liikenneoloja, vapausliikkeen vaiheita sekä taloudellisia, sivistyksellisiä ja valtiollisia kysymyksiä.

Johtopäätökset

Suomalaisten oma käyttäytyminen oli aiheuttanut sen, että neuvottelut Moskovassa 1939 johtivat kokonaan toisenlaisiin järjestelyihin kuin Suomen laajentumiseen. Neuvostoliitto esitti tosin neuvotteluiden alkuvaiheessa aluevaihtoa, joka olisi merkinnyt Suomen alueen pientä laajentamista Itä-Karjalan suuntaan Karjalan kannakselta luovutettavaa aluetta ja Hangon vuokraamista vastaan. Tämä sopimus ei silloin kiinnostanut suomalaisia, jotka eivät tuolloin tienneet Saksan ja Neuvostoliiton salaisesta sopimuksesta, jonka mukaan Suomi kuului Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Neuvostoliitto aloitti sodan Suomea vastaan 30.11.1939.

Lähdeteos
Helge Seppälä Suomi miehittäjänä 1941-44

Kuva
Kansikuva kirjasta Suomi miehittäjänä


palautteet


Terve, Erkki. Ehdotan, että et ilman kritiikkiä omaksuisi eversti Helge Seppälän tekstejä. Suosittelen, että tutustuisit professori Jalmari Jaakkolan 1941 kirjoittamaan kirjaan Suomen idänkysymys, WSOY. Kannattaa myös miettiä, miksi Karjalan Kongressin johtaja Anatoli Grigorjev puhuu nyt (Vienan) karjalaisten avunpyynnöistä Suomelle 1920 vaiheilla (ks. Pro Karelia -nettisivut).