Olen keksinyt uuden harrastuksen. Tavakseni on tullut kirpputoreilta katsella poliitikoiden muistelmakirjoja, historiankirjoja ja sellaista.

Seuraavassa otteita muutamasta teoksesta.

Tulipalokiireellä Tamminiemeen

Keijo Korhonen kertoo muistelmissaan ”Sattumakorpraali” muun muassa Paavo Väyrysestä ja Urho Kekkosesta. Korhonen kertoo, kuinka Valtioneuvoston juhlahuoneiston Smolnan emäntä keskeytti neuvottelun, jota Korhonen ulkoministerinä kävi. Emännän viesti oli, että ministeri Korhosta pyydetään kiireesti tasavallan presidentin puheille Tamminiemeen.

Tiistaina toukokuun 10. päivänä 1977 matkalle otettiin poliisiveto, jotta päästiin hyvää vauhtia poliisipillit ulvoen Tamminiemeen. Urho Kekkonen odotti seisaallaan työpöytänsä vieressä ja sanoi: ” – Minulle on kerrottu, että sinä et tule toimeen venäläisten kanssa. Jätät ulkoministerin paikan ja siirryt suurlähettilääksi Washingtoniin”. Korhonen kertoo, että lauseet tulivat jyrähtelevällä äänellä. Korhonen ihmettelee, että mikä tulipalokiire tällaisella keskustelulla nyt voi olla. ”Taidan olla ensimmäinen Suomen ulkoministeri, joka kiidätetään erotettavaksi kovalla vauhdilla poliisipillit soiden. Vasta Tamminiemestä lähdettyäni tajusin täysin, mitä oli tapahtunut. Olin joutunut salajuonen kohteeksi”, kirjoittaa Korhonen.

Vasta kun nuori Paavo Väyrynen nimitettiin ulkoministeriksi alkoivat palikat loksahdella kohdalleen, arvioi Korhonen. Erottamisen taustalla olivat olleet Väyrynen ja Stepanov. Korhonen oli ollut suurlähettiläs Stepanovin tiellä tämän yrittäessä puskea Suomea mahdollisimman lähelle sosialistista kansainyhteisöä. Nuori keskustapoliitikko Väyrynen unelmoi aina suuremmista tehtävistä Suomen politiikassa. Nyt oli tilaisuus koittanut maisteri Väyrysen kunnianhimon tyydyttämiseen, Korhonen kirjoittaa.

Väyrysen uran takia Korhonen oli siirrettävä hyllylle. Kekkonen oli ilmaissut Korhoselle huonoa omaatuntoa tavasta, jolla Korhonen sai potkut. Korhosen mielestä maailmaan mahtuu sanoja. Kolme on turhaa asiaa: paavin pallit, nunnan nännit ja johtokunnan kiitos ilman palkankorotusta.

Korhonen kirjoittaa, että Ahti Karjalainen, joka oli Väyrysen apulaisekseen nostanut, ehti vielä katkerasti kokemaan Väyrysen poliitikon laadun. Sairas Karjalainen työnnettiin armotta syrjään ja rotkon pohjalle, kun susilauman uudet johtajat näkivät sen itselleen edulliseksi.

Ryyppäämään Väyrynen intoutui pääasiassa omassa suomalaisseurassa. Alkuillasta juomilla ei näyttänyt olevan vaikutusta. Ministeri muuttui vain entistä kärkevämmäksi ja kovaäänisemmäksi. Jos istunto jatkui liian pitkälle, Väyryselle syntyi ongelma, joka sitten siirtyi meidän muiden hoidettavaksi. Jossakin juomisen vaiheessa ministeri saattoi menettää itsehillintänsä. Hän saattoi luhistua tuoliltaan ja sokeltaa järjettömiä. Jos paikalla oli naisia, sai lähin heistä kokea ministerin suorasukaista lähentelyä. Väyrynen vain muitta mutkitta halusi niin sanotusti sänkyyn jonkin naisolennon kanssa, ja ministerinä hän vaati käskyjään noudatettavaksi.

Korhonen kertoo myös Kekkosesta. Kekkosen ollessa Suomen Pankin johtokunnassa muuan toinen johtokunnan jäsen oli kertonut hänelle vaikeuksistaan vaimon kanssa, ja että heillä ei oikeastaan enää ollut mitään yhteistä. Kekkonen lähetti sorean sihteerineitokaisen viemään miehelle henkilökohtaista kirjettä ja pyysi sihteeriä odottamaan vastausta. Kirjeen saaja avasi lappusen. Siinä luki: ”Nai nyt aluksi vaikka tätä”.

Seksi on tärkeä asia

Elisabeth Rehn kirjoittaa muistelmissaan ”Kaikki on mahdollista”, että seksi on ollut minulle tärkeä asia, onhan siitä tullut tulostakin neljän lapsen verran. Rehn kirjoittaa, että ”kun tulin puolustusministeriksi, en tiennyt puolustuspolitiikasta kovin paljon. Onneksi kesä oli hiljaista aikaa joten saatoin kierrellä puolustusministeriössä ja pääesikunnassa osastolta toiselle kilttinä kuunteluoppilaana ja tehdä tyhmiä kysymyksiä. Sen jälkeen olinkin asioista jo aika hyvin perillä”.

Väyrysestä Rehn kirjoittaa seuraavasti: ”Turvallisuuspolitiikan reviirikiistan lisäksi välejämme alkoi vuoden 1992 alusta kalvaa toinenkin asia. Väyrysen kannalta paljon vakavampi ongelma: korkea kansansuosioni. Presidentiksi avoimesti pyrkivälle Väyryselle tuli elintärkeäksi murentaa minun kannatukseni.

Ministeriaikani alussa media oli suhtautunut minuun pääasiassa positiivisesti. Vuonna 1992 kaikki muuttui kuin joku olisi sammuttanut valot katkaisimesta. Hyökkäys seurasi toistaan. Tyypillinen tapaus oli vuoden 1992 syksyllä puhjennut kiista Horneteista USA:lta pyydettävästä alennuksesta, joka julkisuudessa leimattiin ”liittolaisalennukseksi”. Kun asiaa käsiteltiin hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa presidentti oli hyvin, hyvin vihainen. Vähän myöhemmin minut oli kutsuttu keskustan päämajaan tapaamaan keskustalehtien päätoimittajia. Ilmeisesti juuri ennen minua esiintynyt Väyrynen oli neuvotellut päätoimittajien kysymään asiasta. Vastasin kysyjille, että olihan se kieltämättä ikävä tapahtuma. Seuraavana päivänä kaikki keskustalehdet huusivat yhdessä kuorossa maailmalle: ”Rehn pyysi Koivistolta anteeksi”.

Vähän myöhemmin Iltalehteen vuodatettiin kohujuttu, jossa väitettiin minun itse kutsuvan itseäni Natoon ja muutenkin sooloilevan ulkopolitiikassa. Asiaa tutkittiin, mutta vuotanutta virkamiestä ei koskaan löydetty. Jäljet johtivat kuitenkin selvästi Väyrysen suuntaan. Rehn kertoo, että vuosien mittaan olen oppinut huomaamaan, että Väyrystä kannattaa pelätä eniten juuri silloin, kun hän on kaikkein mukavimmillaan. Silloin hänellä on piru mielessä.

Eriväriset kengät

Pertti Paasio kirjoittaa kirjassaan ”Minä ja MR. Murphy” erivärisistä kengistä. Eletään toukokuun lauantaita vuonna 1990. Nousen autosta ja kiirehdin kohti kulman takana olevaa kokouspaikkaa. Kaikki on hyvin, kunnes vastaan tullut vanhanpuoleinen herra pysähtyy kohdalleni, raapii päätä ja ihmettelee turkulaiskorostuksin käheästi ääneen: ”Eriväriset kengät”. Vilkaisu jalkoihin paljastaa karun totuuden ja tuo mieleen monta sielunvihollisesta käytettyä nimitystä. ”Ei tämä mitään uutta ole, minulla on kotona toinen samanlainen pari”, vastaa Paasio.

On käynyt siten, että vaatenaulakon alta näkyy vain yksi kenkä, toisen otan automaattisesti sen pariksi. Kohtalokas oletus. Pohdin tilannetta tiukasti. Kotiin en ehdi, mutta kenkäkauppaan voin ehtiä. Hylkään tilanteen paikkauksen ja astun kokoussalin etupenkkiin. Kokouksessa kenkäni huomataan oitis, ja yleinen hilpeys leviää. Kiipeän puhujakorokkeelle ja yritän sanoa jotakin. Turun Päivälehden toimittaja kiinnittää sanomani sijasta huomion jalkineisiini. Lehtikuva paikalta esittääkin minusta vain kengät puhujakorokkeella. Juttukin on pääasiassa kengistä. Uutinen ulkoministerin erivärisistä kengistä tuli valtakunnalliseksi. Joku pohti asiaa, että voiko mies, jolla on eriväriset kengät olla niin vastuullisissa tehtävissä.

Paasio kertoo myös tapaamisestaan Ahtisaaren kanssa New Yorkissa. He olivat päättäneet lounastaa eräässä Brooklyn puoleisessa rantaravintolassa. Turvamiehet menivät ensin ravintolaan. Ravintolan henkilökunta oli käsittänyt, että siinä tulivat nyt alipääsihteeri ja ministeri ja istuttivat hämmästyneet ja vähän häkeltyneetkin turvamiehet kunnioittavasti pöytään. Muulla seurueellakin olikin sitten vaikeuksia päästä sisään, pöytävaraus oli jo käytetty. Mitään ylimääräistä, huolimattomasti pukeutunutta joutoporukkaa ei kaivattu arvokkaiden vieraiden ruokarauhaa häiritsemään. Martti Ahtisaari ihmetteli aikansa ylen ynseää kohtelua. Asia selvisi kuitenkin, kun hänet tunnistettiin.