Suomi luovutti 2958 henkilöä Gestapolle (7.)

Erkki Aho   05 12 2007, 11:30

image

Syksyllä 1941 Saksan armeija rupesi järjestämään Neuvostoliitolta miehittämältään alueelta miehiä työhön rintamalinjalla ja turvallisuustehtäviin, lähinnä vartioimaan tärkeitä liikenneyhteyksiä. Helmikuussa 1942 saksalaiset perustivat inkeriläismiehistä osaston nimeltä Finnische Sicherungsgruppe 664. Omasta tahdostaan Inkerin siviiliväestöä muutti Suomeen alkaen vuodesta 1942. Syyskesällä monien neuvottelujen jälkeen Saksa antoi luvan siirtää kaikki inkeriläiset sodan jaloista Suomeen. Saksa myöntyi myös pyyntöön, että pataljoona 664:n kuin Saksan palveluksessa olleiden inkeriläisten suotiin lupa siirtyä Suomeen.

Kaikkiaan 616 inkeriläistä saapui: 24 aliupseeria, 65 korpraalia ja 527 sotamiestä. Miesten keski-ikä oli 23 vuotta. Yli puolet oli alle 20-vuotiaita. Miesten sivistystaso oli aika alhainen. Kaikki kävivät täisaunan. Samalla suoritettiin ylimalkainen lääkärintarkastus mahdollisten kulku- ja tarttuvien tautien toteamiseksi.

Jatkosotaan Suomen puolella osallistui muitten mukana vapaaehtoisten rinnalla myös inkerinsuomalaisia: Heimopataljoona 3 (HeimoP3) ja Erillinen Pataljoona 6 (Er.P6). HeimoP3 oli koottu sotavangeiksi joutuneista suomenheimoisista, lähinnä itä- ja tverinkarjalaisista sekä inkeriläisistä. Se perustettiin marraskuussa 1942. HeimoP3:een hyväksyttiin suomea vähintään auttavasti puhuvat sotavangit. Pataljoonan miehistöstä noin 40 % oli inkerinsuomalaisia ja 35 % itäkarjalaisia. Kaikilla heillä oli takanaan sotakokemusta aina talvisodasta jatkosodan alkukuukausiin asti. Rintamalla, Karjalan kannaksella pataljoona oli keväästä 1943 syksyyn 1944.

Pataljoonan runkohenkilöstä muodostettiin pääosin suomalaisista upseereista ja aliupseereista. Aselevon jälkeen miehet määrättiin sadonkorjuutöihin, ja lokakuun alussa heidät kotiutettiin. Välirauhan sopimuksen mukaan sotavuosina Suomeen siirretyt Neuvostoliiton kansalaiset täytyi palauttaa takaisin kotimaahansa. Ne jotka eivät halunneet, luovutettiin neuvostoviranomaisille väkisin. Osa Suomen armeijassa palvelleista miehistä palasi omaistensa mukana, ja osa onnistui pakenemaan Ruotsiin. Muutamat piileskelivät Suomessa aina siihen asti, kunnes heidät pidätettiin ja luovutettiin Neuvostoliittoon.

Sisäministeri Yrjö Leino oli luvannut 25 000 markan palkkion heimo- ja vapaaehtoissoturin pidätykseen johtavista tiedoista. Se oli suuri summa silloisessa Suomessa.. Viimeinen sotaan osallistunut vangittiin Suomessa ja luovutettiin Neuvostoliitoon tammikuussa 1955. Suomen itsenäisyyttä puolustaneet inkeriläiset miehet saivat kotimaassaan ankarat tuomiot, vankeutta tuli 10-25 vuotta. Suomessa vaiettiin poliittisista syistä inkeriläisten kohtalosta kymmeniä vuosia. Suomi luovutti Neuvostoliittoon yli 100 000 ihmistä. Lokakuusta 1944 tammikuun 1945 kestäneissä maassapalautuksissa rajalle vietiin noin 56 000 inkeriläistä siviiliä ja lähes 44 000 venäläistä sekä yli 2500 saksalaista sotavankia.

Rikollisia etsitään

Neuvostoliitossa Suomesta palanneet inkeriläiset eivät olleet toisen luokan kansalaisia, vaan rikollisia. He siirtyivät 1943 Suomeen, joka oli Saksan liittolainen ja auttoivat sillä tavalla fasisteja. Maansa pettäneet ja myyneet miehet menivät sotimaan synnyinmaataan, Neuvostoliittoa vastaan. Maanpetosta ei Neuvostoliitossa annettu koskaan anteeksi. Suomeen tuli kaikkiaan 63 000 inkeriläistä.

Karanneiden sotavankien etsintä ja palautukset tapahtuivat samaan aikaan, kun luovutetuilta alueilta tulleet lähes puoli miljoonaa karjalaista piti asuttaa uusille asuinseuduille. Näin ollen maaseutukuntiin tuli paljon vierasta väestöä, jonka joukkoon myös karanneet sotavangit helposti pujahtivat. Heimopataljoonan miehet osasivat niin hyvin suomea, että heidän keksimisensä kantaväestön keskuudesta oli työn ja tuskan takana.

Er.P 6:n miehiä ruvettiin etsimään ja pidättämään. Valvontakomissio jatkoi työtä Suomessa ja tiedot kulkivat neuvostoviranomaisille. Traaginen tapaus oli Antti Andriaisen pakkoluovutus. Koprinassa 1911 syntynyt Andriainen tunnettiin pataljoonassa rauhallisena ja hyväntahtoisena alikersanttina. Hänet saatiin kiinni syyskuun alussa 1945. Edessä oli pakkoluovutus neuvostoviranomaisille. Hän tiesi, mikä häntä odotti kotimaassaan. Junan ollessa matkalla rajaa kohti hän teki itsemurhan hirttäytymällä tavaravaunussa. Suomelle inkeriläisten sotilaiden luovutukset ja miesten saamat kovat tuomiot ovat kiusallisia. Satuttavia ovat vanhojen miesten muistot vieläkin: ”Suomi teki meille saman kuin kissanpennuntappajat; kissat säkkiin ja säkki järven pohjaan”.

Inkeriläisvapaaehtoiset eivät pelastaneet Suomea, mutta he olivat mukana taistelussa Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi.

Keskitysleirille

Juutalaispakolaisia oli ollut Suomessa suurempia määriä vuodesta 1938 lähtien, jolloin sisäministeri Urho Kekkonen noudattaen kansainvälisen ja Suomenkin oikeuden sääntöjä myönsi heille poliittisina pakolaisina turvapaikkaoikeuden. Vuosina 1938-42 tuota vahvaa oikeutta - poliittisen turvapaikan oikeutta - ei ollut murrettu. Sitä oli kyllä kierretty torjumalla uusien pakolaisten vastaanotto vuoden 1938 lopulta lähtien, jotta ”meille ei synnytettäisi juutalaisongelmaa”. Murtaminen tapahtui vasta syksyllä 1942, kun muutamilta turvapaikan saaneilta juutalaispakolaisilta kyseinen oikeus peruutettiin. Miksi se tehtiin loka-marraskuussa 1942? Suomesta luovutettiin Viron Gestapolle kahdeksan Keski-Euroopan juutalaispakolaista. Gestapo oli pelätty Saksan salainen tiedustelupalvelu. Tätä traagista ongelmavyyhteä purettiin eräiltä osin 1940-luvun puolivälin jälkeen valtiollisen poliisin Arno Anthonin oikeudenkäynnissä. Luovutetun juutalaispakolaisen omaiset vaativat hänelle tuomiota osallisuudesta murhaan ja virkarikoksesta. Oikeudenkäynnistä tuli farssi.

Suomi luovutti lähes 3 000

Elina Sana, entinen Suominen, paljasti 1979 ilmestyneessä kirjassaan Kuoleman laiva S/S Hohenhörn kansallisen häpeätahran. Suomi oli siihen asti hurskastellut, ettei läheisistä Saksan-suhteistaan ja kovasta painostuksesta huolimatta taipunut luovuttamaan juutalaisia tuhottavaksi natsien keskitysleireille. Sana päätyy hätkähdyttävään lukuun, 2 958 luovutettuun ihmiseen. Heistä selvästi suurin osa oli sotavankeja. Lukuun sisältyy 129 henkilöä, jotka Valtiollinen poliisi, Valpo, luovutti Gestapolle ns. poliisilinjaa pitkin vuosina 1941—1943.

Luovutetut käsittelee tärkeää kysymystä Suomen ja Saksan suhteiden synkimmistä puolista jatkosodan aikana vuosina 1941–1944. Suomi luovutti itselleen hankalia vankeja Saksalle ja sai vastineeksi sukulaiskansojen edustajia. Luovutettuja oli kaikkiaan noin 3 000, suurin osa oli poliittisia sotavankeja. Suomeen otettiin Saksasta noin 2 200 suomensukuista vankia ja Suomesta lähetettiin Saksaan liki 3 000 neuvostoliittolaista sotavankia.

Lähdeaineisto
Pekka Mutanen: Vaiennetut sotilaat, ISBN 951-9940-87-9, painettu Ruotsissa 1999
Jussi Pekkarinen – Juha Pohjonen: Ei armoa Suomen selkänahasta, ISBN 951-1-19547-6
Elina Sana: Luovutetut, ISBN 951-0-27975-7
Elina Sana: Kuoleman laiva, ISBN 951-0-29218-4
Hannu Rautkallio: Ne kahdeksan ja Suomen omatunto, ISBN 951-35-3229-1
Ali Alava: Gestapo Suomessa, ISBN 951-23-0844-4
Erkki Tuuli: Inkeriläisten vaellus, ISBN 951-0-14953-5

Kuva
Kansikuva kirjasta Luovutetut


palautteet


ei palautteita