Hei! Olen joskus ohimennen lueskellut blogiasi. Muistelen, että tapasimme joskus 90-luvun puolivälissä täällä Jyväskylässä. Olin kehitellyt uuden rakennusmenetelmän, jota kolme miestä PR-taloista kävi katsomassa, ja josta silloin innostuttiin. Seuraava minulle tullut tieto olikin sitten PR-teollisuus Oy:n konkurssi. Taloja tehtiin konseptillani parin pikkuyrityksen voimin 6 kpl. Jälkimmäisen yrityksen omistaja sai sydäninfarktin ja hanke jäi siihen. Itsekään en asiaa enää jaksanut viedä eteenpäin, joten luovuin patentista. Uusia ajatuksia on kuitenkin syntynyt edelleen ja uusia ratkaisumalleja asunnon hankkimisen ja asumisen helpottamiseksi. Mielestäni nuorten taloudelliseen tilanteeseen olisi tarjottava järkeviä vaihtoehtoja siten, että he pääsisivät kiinni omistusasuntoihin mahdollisimman varhain. Siksi pitäisi kehittää kokonaistaloudellisempaa rakentamista ja uuden ajattelun asuntopolitiikkaa. Vuosia on mennyt, enkä paljokaan ole tehnyt tämän asian hyväksi. Viime kuukaudet ovat menneet toisenlaisen hulluuden torjumisessa, kun lastensuojelun nimissä yritetään tuhota meille läheinen perhe. Tästä kaameudesta saa aika hyvän kuvan parilta nettisivuilta: www.knuutilaki.net ja http://huldahuoleton.nettisivu.org/ Parhain terveisin Paavo Lievonen Jyväskylä Puh. 050 582 5634 PS. Keskisuomalainen julkaisi tänään kirjoitukseni viimeksimainitusta asiasta: Bisnesvanhemmuus? 00:01 Muutamassa vuosikymmenessä yhteiskuntamme on karulla tavalla raa'istunut ja elämän kunnioitus on merkittävästi alentunut. Syntymättömän lapsen saa tappaa ja syntyneen elämän saa tuhota muutoin, kunhan se tapahtuu laillisesti. Biologinen vanhemmuus muodostaa vahvan siteen, joka lähinnä äidin ja lapsen välillä kestää enimmillään jopa 80 vuotta! Muut kuin perheinstituutiot eivät taida yltää tähän. Yhteiskunnallinen ajattelu on pahoin kaksinaamaistunut. Ydinperheen koossa pitäminen nähdään usein taloudellisesti kannattamattomana ja siksi perhettä ei enää auteta ns. pehmein keinoin, vaikka lakikin sitä vielä edellyttää. Liian varhaisessa vaiheessa otetaan esille lapsen sijoittaminen perheen ulkopuolelle, vaikka siitä koituvat kustannukset ovat häkellyttävän suuria. Milloin veronmaksajat tämän tajuavat? On vaikeaa kuvitella jotain toista liiketoiminnan alaa, joka niin vähäisin panostuksin olisi yhtä tuottoisaa. Onko niin, että kasvava lastensuojeluteollisuus tarvitsee yhä enemmän raaka-ainetta? Huostaan otettujen lasten tilanne muistuttaa karjatilaa, jossa karjalle annetaan ulkoinen suoja, ravinto ja jossain määrin liikuntaa. Mikään lainsäädäntö ei pakota lastensuojelubisneksen harjoittajaa rakastamaan lasta senkään vertaa kuin karjakko rakastaa lehmää. PAAVO LIEVONEN Jyväskylä