Teloitettu totuus - Kesä 1944

Erkki Aho   24 10 2008, 19:44

image

Teloitettu totuus on artikkelikokoelma kesän 1944 kiistanalaisesta sotahistoriasta. Teos jatkaa syksyllä 2007 kiivaana käynyttä keskustelua jatkosodan loppuvaiheessa teloitettujen ja kurinpitotoimien yhteydessä ammuttujen suomalaissotilaiden määrästä.

Kirjassa pyritään osoittamaan vääriksi monia kovaan ääneen esitettyjä väitteitä ja vastataan muun muassa näihin kysymyksiin: 
-Miten laajat mitat saanut rintamakarkuruus padottiin ja miten karkureita käsiteltiin? Miten paljon omia sotilaita todella teloitettiin ja ammuttiin kurin ylläpitämiseksi?
-Pitävätkö väitteet punataustaisten suomalaissotilaiden tapattamisesta tai armeijasta hylkäämisestä paikkaansa?
-Peittelikö armeija tarkoituksellisesti asioita? 
Kirjan mukana on ensimmäistä kertaa tiedot kaikista yli viidestäsadasta suomalaisissa tuomioistuimissa vuosina 1939–1944 kuolemaan tuomituista ja heidän kohtaloistaan. 

Tuoreessa kirjassa Lindstedt "täydentää" väitöskirjaansa ja julkistaa ensi kerran nimi nimeltä kaikkien talvi- ja jatkosodan aikana Suomessa teloitettujen yli 500 ihmisen nimet. Kirjan mukaan valtaosa heistä, yli 400, oli Neuvostoliiton kansalaisia ja vakoilijoita, mutta teloitetuksi joutui erilaisista rikoksista myös 85 Suomen kansalaista, siviilejä ja sotilaita. Uuden tutkimustiedon mukaan kesällä 1944 teloitettiin karkuruuden, sotapelkuruuden tai kieltäytymisen takia 47 Suomen armeijan sotilasta. Kurin ja järjestyksen ylläpitämiseksi käytettiin rintamalla lisäksi asetta sillä seurauksella, että 13 karkuria tai kieltäytyjää sai surmansa.

Viimeiset teloitukset tapahtuivat syyskuussa 1944, jolloin teloitettiin myös viimeisenä suomalaisena turkulainen Olavi Laiho.
 
Esimiehen ampumista miehistä tunnetuimmat lienevät sotamies Emil Hytti ja aseistakieltäytyjä Ardnt Pekurinen. Heidän ampumistaan selviteltiin laajalti sodan jälkeen. Jatkosotaa käsittelevä kirja pyrkii kumoamaan akatemiprofessori Heikki Ylikankaan väitteitä suomalaissotilaiden salaisista teloituksista kesällä 1944. Ylikangas ei kuitenkaan peräänny. 
"Yksin eduskuntakeskustelut paljastavat, että todelliset teloitusluvut olisivat synnyttäneet poliittisen myrskyn. Siksi niitä ei ilmoitettu Seuraa olennainen lähdekriittinen kysymys: jos jo kahdesti on valehdeltu, millä perusteella armeijan nykyiset tiedot asiasta ovat luotettavia ja aukottomia? Lindstedtin julkisiin asiakirjoihin sitoutuvalla metodilla ei olisi koskaan löydetty nykyistä selitystä Saksan ja Suomen aseveljeyteen, koska maiden kesken ei laadittu kirjallista sopimusta. Senaikaisten päättäjien kanta sodasta pelkkänä puolustussota olisi näin yhä voimassa. Samaten Suomen säilyminen itsenäisenä olisi seurausta rintaman sinänsä urheasta ja taitavasta puolustamisesta Ihantalassa eikä Stalinin ja länsiliittoutuneiden Teheranin sopimuksesta, jossa Stalin sitoutui säästämään Suomen itsenäisyyden vuoden 1940 rajoin ja suurin sotakorvauksin vastikkeeksi neuvostoherruudesta Baltiassa", kirjoittaa Heikki Ylikangas blogissaan. 
Teloitettu totuus tarjoilee Ylikangas-kritiikin kirjaksi laajennettuna, kirjoittaa kirjan arvioinut valtiotieteiden tohtori Markku Jokisipilä. Se, että yhden tutkijan yhden tutkimuksen kumoamiseen omistetaan kokonainen kirja, on Jokisipilän mukaan ainutkertaista suomalaisessa historiantutkimuksessa. Hanke kääntynee tarkoitustaan vastaan. Ihmiset alkavat pohtia, mikä käynnisti tämän mittaluokan operaation, jossa vielä osallistujien pätevyydestä tingittiin määrän nostamiseksi. 

Teoksen kirjoittajina on joukko sotahistorian, arkistojen, lainkäytön ja median asiantuntijoita: sotahistorian professori Ohto Manninen, sotahistorian dosentti Jukka Kulomaa, yleisesikuntaeverstiluutnantti Jarmo Nieminen, oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedt, filosofian maisteri Tapio Nurminen ja toimittaja Pasi Jaakkonen. Pyritäänkö tällä kirjalla tuomaan esille Suomen virallinen näkemys asioihin? Ovatko kirjan tiedot yhtä luotettavia, totuudenmukaisia ja oikeita kuin kirjan kirjoittajan Jukka Lidstedtin eduskunnan apulaisoikeusasiamiehenä tekemät ratkaisut?

Teloitettu totuus
Ajatus Kirjat, lokakuu 2008
ISBN 978-951-20-7772-4


palautteet


Eteenkin Lindstedt ja Kulomaa upottavat vakuuttavilla faktatiedoillaan Ylikankaan teorian perusteellisesti järven pohjaan. Tapio Nurminen valoittaa myös mielenkiintoisella tavallaan että sotienvälisenä aikana ei kutsuntoihin osallistuneita hyllytetty suinkaan poliittisen asennoitumisen takia vaan kiistatta kutsuntoihin osallituneet vapautettiin palveluksesta nimenomaisesti fyysisistä, psyykkisistä ja terveydellisistä syistä. Muuten ei ole selitettävissä se että etelän SDP:n valta-alueilla hyllytettiin alle 10% kutsutuista kun taas Maalaisliiton ja äärivasemmiston täysin dominoimilla alueilla hylättyjä oli n. 20-25%. Näin Ylikankaan teoriat toinen toisensa jälkeen kumoutuvat.

Kertokaa jo vihdoin arvoisat tutkijat ja akateemisesti koulutetut historiantuntijat tosiasioita sota-ajan teloituksiin liittyen. Aivan todistettavalla varmuudella esim. Lappeenranassa teloitettiin ilman oikeudenkäyntejä kymmeniä suomalaismiehiä 1940-luvulla. Itsekin ole luitten päällä maannut 1970-luvulla.

Tutkijoilla on kiistaa edelleen, miksi? Sodassa kuolee ihmisiä ja sotatilan aikana on sotalait voimassa. Jos ollaan rehellisiä, niin eniten Suomessa tappoi nälkä täällä olleita sotavankeja. Nälkä taas johtui saarrosta, jota ylläpiti merivalta Brittiläinen imperiumi lännessä ja Neuvostoliitto idässä. Elintarvikkeet tuli Saksan kautta kauppaa vastaan, kauppaa, johon sisältyi ehtoja joutuminen sotaan, joka kääntyi Saksan häviöksi heti, kun USA sai valmiiksi tien Kalliovuorten halki Alaskaan Beringin salmen rantaan. Siitä ilmaisesta ruoka ja aseavusta, mikä virtasi Neuvostoliittoon ei Suomi päässyt osalliseksi. Kuljetuskalusto, jolla sota ratkaistiin kärräämällä puna armeija keskelle Eurooppaa, vastasi Detroitin autoreollisuus. Tuskin nälkäiset joukot olisivat jaksaneet kävellen rynnätä Berliiniin, mutta kun oli hyvää purkitettua pihvilihaa muonana niin jopa sota ratkesi.