Kansakunnan sijaiskärsijät – syyttöminä tuomitut (9.)

Erkki Aho   06 12 2007, 13:41

image

Kahdeksan Suomen sodanajan poliittiseen johtoon kuulunutta henkilöä tuomittiin ”sotaan syyllisinä” eri pituisiin vankeus- ja kuritushuonerangaistuksiin. Eduskunta, hallitus ja maan oikeuslaitos suostuivat lopulta taannehtivaan lakiin, kun sitä perusteltiin sodan lopputuloksesta johtuvaan lakiin ja sodan lopputuloksesta johtuvana välttämättömyytenä.

Suomen kansan enemmistö piti syytteitä tekaistuina ja tuomittuja sen perusteella syyttöminä. Historiaan nämä miehet marssivat sankareina ja kansakunnan sijaiskärsijöinä. Oikeudenkäynnin suomalaiset puoltajat esittelivät asian julkisuudessa niin, että nimenomaan Liittoutuneiden Valvontakomissio vaati syytettyjä tuomioille. Sitä perusteltiin liittoutuneiden valtojen yhteisenä vaatimuksena. Iso-Britannia ja varsinkin Churchill oli vaatimassa sotasyyllisten rankaisemista. Tulkintaa vaalittiin ja vahvistettiin Suomessa Neuvostoliiton aikana. Kuviteltiin, että syyllisyyden myöntäminen ja tuomitseminen oli poliittisesti välttämätöntä.

Pääministeri J. K. Paasikivi vastusti taannehtivan lain säätämistä. Paasikiven suomalainen lähipiiri taivutti hänet viimein kyseenalaisin keinoin erikoislain taakse. Valvontakomissio sai suomalaisia avustajia, jotka kuvittelivat näin edistävänsä vallankumousta tai poliittista uraansa.

Kekkonen keskeisessä roolissa

Kansanedustaja Kekkonen suunnitteli oikeudenkäyntejä amerikkalaiselle tiedustelumiehelle Tukholmassa jo elokuussa 1944, siis sodan vielä kestäessä. Kun valvontakomissio saapui Helsinkiin syys-lokakuussa, oikeusministeri Kekkosen ympärille kokoontunut ryhmittymä (Sakari Tuomioja, Kaarlo Hillilä ja Yrjö Leino) kaavailivat entisen presidentin Risto Rydin ja SDP:n puheenjohtajan, entisen ministerin Väinö Tannerin asettamista syytteeseen sotasyyllisinä.

Ehdotuksesta tiedotettiin Zhdanoville. Tälle Kekkonen kertoi myötävaikuttavansa myös puolueensa Maalaisliiton puheenjohtajan Viljami Kalliokosken asettamista syytetyksi, ellei tämä eroaisi vapaaehtoisesti tehtävästään. Pääministeri J. K. Paasikivi nousee tämän kansallisen murhenäytelmän traagiseksi keskushahmoksi. Kun eduskunta oli säätänyt mielestään pakotettuna taannehtivan lain, Zhdanov kohdisti painostuksen suoraan pääministeriin. Paasikivi ei saanut kaipaamaansa tukea hallituksessa estääkseen oikeudenkäynnin. Kekkosen ryhmittymä päinvastoin valitti hänelle Zhdanovin uhkaavia viestejä, ja Kekkonen esiintyi niiden tulkkina. Valvontakomission nimissä Suomen hallitus ei kuitenkaan vastaanottanut ainuttakaan virallista vaatimusta kirjallisessa muodossa sotasyyllisten tuomitsemiseksi.

Vuoden 1945 alussa hanketta tuki SKDL:n 49 edustajan lisäksi vain 20 sosiaalidemokraattia ja 10 vasemmistomaalaisliittolaista. Oikeusministeri Kekkosen rooli sotasyyllisyyden vauhdittajana oli mitä keskeisin. Hankkeeseen vihkiytynyt ja siihen arvovaltansa sitonut Zhdanov ei olisi kyennyt pääsemään tavoitteeseen ilman Kekkosen apua.

Kansanedustaja Hertta Kuusinen ja 54 muuta kansanedustajaa tekivät 29.6.1945 sotasyyllisiä koskevan välikysymyksen. Se oli kommunistien ja Kekkosen yhteistyöhanke, jonka tavoitteista Zhdanov oli täysin tietoinen. Kekkonen toimi välikysymyksen taustakirjoittajana ja pääministeri J. K. Paasikiven vastauksen muotoilijana. Kekkosen keskustelu Zhdanovin kanssa 24.7.1945 oli vaikutuksiltaan hyvin merkittävä. Zhdanov kertoi Moskovaan Stalinille ja Molotoville Kekkosen ehdottaneen taannehtivaa erikoislakia sotasyyllisten tuomitsemiseksi. Sen Kekkonen esitteli puolestaan Paasikivelle Zhdanovin uhkavaatimukseksi. Tammikuussa 1946 valvontakomissio ilmoitti Mannerheimille, ettei Neuvostoliitolla ole häneen kohdistuvia vaatimuksia.

Oikeudenkäynti sotasyyllisiä vastaan ei kuulunut Suomen ja Neuvostoliiton välirauhansopimukseen, joka allekirjoitettiin syyskuussa 1944. Sopimuksen 13. artiklan mukaan Suomi sitoutui sotarikoksista syytettyjen henkilöiden pidättämiseen ja tuomitsemiseen. Poliittista syyllisyyttä ei mainittu.

Sotasyyllisiksi tuomitut

Neuvostoliitto ja sen kanssa liittoutuneet maat pakottivat vuonna 1946 Suomen järjestämään suomalaisen lainsäätämisjärjestyksen vastaisen oikeudenkäynnin kahdeksaa maan sodanaikaista johtomiestä vastaan. Heidät tuomittiin erityistuomioistuimessa, joka perustettiin poliittisessa pakkotilanteessa laaditulla poikkeuslailla. Koska suomalaiset olivat valinneet johtajansa laillisesti ja demokraattisesti, syyllistettiin samalla koko kansakunta. Syyttömät ihmiset ja heidän mukanaan koko Suomen kansa tuomittiin. Lukemattomat isänmaallisesti ajattelevat ja vaikeissa oloissa elävät perheet kärsivät vuosia tämän mielivallan uhreina.

Tarvittiin siis taannehtiva laki ja siihen nojautuva erikoistuomioistuin, jotta voitaisiin tuomita poliitikkoja teoista, joita niiden tapahtuessa voimassa ollut laki ei määritellyt rikkomuksiksi. Kaikki tämä oli vastoin kotoista ja länsimaista oikeusperinnettä, ja erikoistuomioistuimet kiellettiin nimenomaisesti Suomen hallitusmuodossa.

Helsingin Säätytalossa alkoi 11.9.1945 niin sanottu sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Se perustui eduskunnan hyväksymään taannehtivaan sotasyyllisyyslakiin. Sotasyyllisyysoikeus langetti 22.2.1946 kahdeksalle sodanajan johtavalle suomalaiselle poliittiselle päättäjälle tuomionsa. Heidän joukossaan oli entinen tasavallan presidentti ja neljä entistä pääministeriä. Tuomiota perusteltiin silloin poliittisena välttämättömyytenä.

Vankeustuomiot

  • Risto Ryti 10 vuotta kuritushuonetta
  • J. W. Rangell 6 vuotta vankeutta
  • Edwin Linkomies 5½ vuotta vankeutta
  • Väinö Tanner 5½ vuotta vankeutta
  • T. M. Kivimäki 5 vuotta vankeutta
  • Henrik Ramsay 2½ vuotta vankeutta
  • Antti Kukkonen 2 vuotta vankeutta
  • Tyko Reinikka 2 vuotta vankeutta

Tuomittujen vapautukset

Tuomitut päästettiin rangaistuksen täytäntöönpanosta annetun asetuksen nojalla ehdonalaiseen vapauteen seuraavasti:
-Antti Kukkonen ja Tyko Reinikka 21.10.1947
-August Ramsay 24.12.1947
-T. M. Kivimäki 21.8.1948
-Edwin Linkomies ja Väinö Tanner 21.11.1948
-J. W. Rangell 21.2.1948

Tasavallan presidentti J. K. Paasikivi vapautti armahduspäätöksellään 19.5.1949 rangaistuksen jäljellä olevasta osasta Rytin, joka lokakuusta 1948 lähtien oli ollut hoidettavana Kivelän sairaalassa sekä vielä ehdonalaisessa vapaudessa olleet Kivimäen, Linkomiehen, Rangellin ja Tannerin rangaistustensa jäljellä olevasta osasta.

Aseiden kätkentä

Asekätkentää johdettiin Marskin päämajasta. Se tapahtui sotilaallisena operaationa ja oli luonnollinen osa sotilaan tehtävää, pahimman varalle varautumista. Asia hoidettiin salaisesti, kuten sotilaalliset valmistelut yleensäkin. Mukana oli upseerien lisäksi kaikkiaan noin 10 000 ihmistä. Asekätkijät toimivat päämajan määräysten mukaisesti, sotilaallisen käskyvallan alaisina. 1 488 suomalaista tuomittiin Suomen perustuslain vastaisesti säädetyn asekätkentälain perusteella. Lailla kriminalisoitiin 2,5 vuotta aikaisemmin tapahtunut toiminta. Tuomioita jaettiin noin 400 vuotta, pidätysajat olivat yhteensä noin 600 vuotta.

Kekkonen oli jatkosodan aikana kääntynyt uuteen uskoon: Suomen oli sopeuduttava hänen johdollaan Neuvostoliiton valtapiiriin voidakseen säilyttää itsenäisyytensä. Hänen näkemyksensä mukaan kommunistit oli otettava hallitukseen, jotta he eivät pysyisi Neuvostoliiton kätyreinä.

Sotasyyllisyyden purku ja maineen palautus

Sotasyylliset ja asekätkijät eivät menettäneet kunniaansa. Silti jälkipolville ja historian lehdille on jäänyt ruma tahra, joka on säilynyt jo usean sukupolven ajan. Nykypolven on vapauduttava tästä syyllistämisestä ja totuus on yhteisesti vahvistettava. Väärin tuomittujen ja heidän perillistensä oikeusturvan ja kunnian palauttamisesta tulee tiedottaa mahdollisimman tehokkaasti sekä kotimaassa että ulkomailla.

Tosiasioihin pohjaava kansakunnan syyllisyyden historiallinen purkaminen on kuitenkin suomalaisten itsensä vastuulla. Aloitetta siitä ei voida siirtää Suomen ulkopuolelle. Suomen sotasyyllisyyden asiallinen arvioiminen on nyt tutkimuksen keinoin mahdollista.

Sotasyyllisyysprosessiin johtanut ulkoinen kulku ja itse prosessi ovat olleet kauan tunnettuja. Talvisota oli pitkälti Churchillin luomus. Englanti, Ranska ja NL tekivät salaisen sotasopimuksen 15.10.1939. Kaikki pikku valtiot, mukaan lukien Suomi, oli tarkoitus uhrata Hitlerin Saksan tuhomaiseksi. Suomen käymä talvisota oli kolmivaltaliittouman (Englanti, Ranska, Neuvostoliitto) operaatio, joka liittyi Churchillin ja Stalinin salaiseen sotasopimukseen 15.10.1939. Sopimuksen mukaisesti Saksaa vastaan tehtävää hyökkäystä varten muodostettaisiin neljä saarrostavaa rintamaa: M=Ranskan ja Englannin rintama, S=Balkanin rintama, E=Neuvostoliiton rintama ja N=Skandinavian ja Baltian rintama.

Presidentti Urho kekkonen totesi Finlandia-talolla 28.11.1977 näin:
”Aikaa sodan päättymisestä on kulunut niin paljon, että meidän on yksin oman sieluntilamme vuoksi otettava rehellisen tarkastelun kohteeksi myös tämä asia, joka aikoinaan vaikutti varsin järkyttävällä tavalla Suomen yleiseen mielipiteeseen. Meidän on päästävä niin lähelle tätä arkaa asiaa, että se ei vaivaa liikkumistamme kun kiven siru sukassa.”

Kommentti

Sotasyyllisyyden purku ja syyttömästi tuomittujen maineen palautus on vielä tekemättä. Nyt kun Suomi täyttää 90 vuotta olisi ollut viimeistäänkin oikea aika purkaa sotasyyllisyys ja palauttaa syyttömänä tuomittujen maine. Tasavallan Presidentti Tarja Halosella ja Suomen poliittisella johdolla näyttää kuitenkin olevan tärkeämpää tekemistä: palkitaan suuren laman todellisia syyllisiä ja muita kansakunnan kurjistajia.

Lähdekirjallisuus

Lasse Lehtinen-Hannu Rautkallio: Kansankunnan sijaiskärsijät
Arne Långfors: Isänmaan vangit
Hannu Rautkallio: Kansakunnan syyllisyys
Risto Niku: Kahdeksan tuomittua miestä
ProKarelia: Karajalan palautus
Erkki Hautamäki: Suomi myrskyn silmässä
Matti Lukkari: Asekätkentä
Hannu Rautkallio: Suomen suunta 1945-48
Jukka Nevakivi: Zdanov Suomessa
Helge Seppälä: Asemasodasta katkeraan rauhaan
Lauri Hyvämäki: Lista 1:n vangit
Helge Seppälä: Talvisodan venäläinen ruletti

Kuva
Kansikuva kirjasta Isänmaan vangit


palautteet


Tuomion purkuhakemus on lähetetty Korkeimpaan oikeuteen yli kuukausi sitten.