Mauno Koivisto esti Karjalan palautuksen?

Erkki Aho   22 08 2007, 9:31

image

image

Neuvostoliiton hajotessa presidentti Mauno Koivisto nukkui onnensa ohi. Olen varma siitä, että jos Kekkonen olisi ollut presidenttinä, niin Karjalan palautusasia olisi hoidettu toisin. Mauno Koivisto oli Neuvostoliittoon paljon enemmän rähmällään kuin Kekkonen. Koivistolla oli omat kotiryssänsä. Felix Karasev oli Mauno Koiviston kotiryssä. Karasev oli venäläinen diplomaatti, joka toimi Suomen Neuvostoliiton suurlähetystössä yhteensä 15 vuoden ajan vuosina 1963-1992. Hän julkaisi vuonna 1998 muistelmateoksensa Naapurinpojan muistelmat, jossa hän kertoo kokemuksistaan Suomessa. Hänellä oli hyvät yhteydet Mauno Koiviston lisäksi Juha Vikatmaahan ja Ilkka Suomiseen.

Boris Jeltsin kamppaili syksyllä 1991 - elokuun vallankaappausyrityksen jälkeen - vallasta ja roolista ulkopolitiikasta Neuvostoliiton presidentin Mihaeil Gorbatšovin kanssa. Suomi oli kuitenkin aloittanut neuvottelut YYA-sopimuksen korvaavasta naapuruussopimuksesta Neuvostoliiton kanssa ja ne vietiin ensin loppuun. Valmis sopimus jäi allekirjoittamatta ja sellainen tehtiin Venäjän kanssa. Ensimmäiseksi varapääministeriksi nostettu Burbulis toi vielä naapurisopimuksen allekirjoitukseen 20. tammikuuta 1992 Karjala-tarjouksen, johon Suomi ei tarttunut. Jeltsin olisi itse ollut valmis tulemaan sopimusta allekirjoittamaan myöhemmin maaliskuussa.

Karjala-asia selvittelyssä

Tasavallan presidentti Mauno Koiviston toimeksiannosta salainen asiaintuntijatyöryhmä laski luovutetun Karjalan alueella olevan infrastruktuurin arvon sekä perusrakenteiden kunnostuksen kustannukset. Työryhmä teki työtään vuodenvaihteen 1991-1992 tienoilla. Ryhmään kuului kymmenkunta yhdyskunta- ja kaupunkirakentamisen eksperttiä, jotka omalla työnjaollaan työskentelivät salaisesti ja kokoontuivat mm. Santahaminassa. Ryhmän tietojen mukaan ”Karjalan kauppahinta” olisi noussut noin 64 miljardiin markkaan. Pitkällä ajalla perusrakenteiden kunnostus olisi tullut maksamaan moninkertaisesti eli noussut enimmillään jopa noin 350 miljardiin. Koiviston mielestä hinta oli liian kallis. Hän itse kertoi myöhemmin Jeltsinille Helsingin ETYK-huippukokouksen yhteydessä heinäkuussa 1992 sanoneensa Suomen Karjala-intoilijoille, että meillä ei ole varaa Karjalan ostamiseen.

Kokenut Moskovan kirjeenvaihtaja ja syvällisesti Neuvostoliittoon perehtynyt kirjailija Martti Valkonen kirjoitti 05.04.2004 ProKarelian sivuilla: ”Suomalaisetkin ovat kertoneet epävirallisesti, että Neuvostoliiton sortumisen jälkeen Suomen ja Venäjän välillä käydyissä virkamiestason neuvotteluissa uusista sopimuksista venäläinen osapuoli osoitti valmiutta keskustella rajoista.”
”Karjalan Liiton seminaarissa maaliskuussa 2004 osastopäällikkö Helenius ulkoministeriöstä muisteli, että suomalainen virkamiesvaltuuskunta tutki rajoja ja rajakysymystä. Lopulta Suomi päätyi ratkaisuun olla nostamatta rajoja eli Tarton rauhan rajan palauttamista neuvottelupöytään”.

Helenius oli virkamiehenä mukana neuvottelemassa poliittista sopimusta. Hän kertoi, että silloin Suomen puolella poliittiset päättäjät ja virkamiehet keskustelivat rajakysymyksestä ja päättivät, ettei sitä avata.

Kainuun Sanomat kertoi 18.8.2007, että ulkoministeriön silloinen poliittisen osaston päällikkö Jaakko Blomberg oli sanonut Karjala-työryhmän olleen olemassa. Myös Karjala-kysymystä tutkineet Jukka Seppinen ja Ilmari Susiluoto ovat sitä mieltä, että Suomen ulkopoliittinen johto sai tiedon Karjala kysymyksen avoinna olosta. Susiluodon mukaan presidentti Boris Jeltsinin avustajana ja myöhemmin varapääministerinä toiminut Gennadi Burbulis oli viestin välittäjänä. Karjalan Liiton puheenjohtajan Markku Laukkasen mukaan tieto salaisesta työryhmästä vahvistaa liiton käsitystä, että Neuvostoliiton sortuessa ja uuden Venäjän noustessa ikkuna Karjalan palauttamiseen oli vähän aikaa auki.

Karjala-asia

Suomen talvisota 1939-1940 ja jatkosota 1941-1944 oli seurausta Neuvostoliiton ja Saksan 23.08.1939 tekemästä sopimuksesta, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa nämä kaksi valtiota sopivat etupiirijaostaan. Sen mukaan Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin. Neuvostoliitto aloitti sodan Suomea vastaan marraskuun 30. päivänä 1939 ilman sodanjulistusta valloittaakseen koko maan, kuitenkaan siinä onnistumatta. Moskovan rauhassa Suomi oli pakotettu luovuttamaan ja vuokraamaan Neuvostoliitolle maa-alueita. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon seurasi jatkosota Neuvostoliiton ja Suomen välillä. Suomi valtasi menetetyt maa-alueet takaisin. Sodan loppuvaiheessa Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella. Suomalaiset joukot vetäytyivät kaikilla rintamalohkoilla, mutta pysäyttivät hyökkäyksen. Rintama kulki tällöin Karjalan kannaksella Viipurin lahdelta ja Ihantalasta Vuoksen kautta Laatokkaan. Suomi allekirjoitti rauhansopimuksen pakon edessä Pariisissa 1947. Tämän sopimuksen yhteydessä vahvistettiin syksyllä 1944 Suomen ja Neuvostoliiton välillä tehdyn välirauhan ehdot uudelleen. Rauhansopimus oli näiden ehtojen mukainen ja Suomelle raskas. Suomi menetti Neuvostoliitolle kolme kertaa suuremman maa-alueen kuin Neuvostoliitto oli kyennyt valtaamaan. Kaikkien näiden tapahtumien jälkeen on ymmärrettävä, etteivät suomalaiset unohda, eivätkä voi hyväksyä maataan kohdannutta vääryyttä. Vaatimus sen korjaamisesta on elänyt suomalaisten mielessä näihin päiviin asti.

Itä-Euroopan vapautuminen

Vuoden 1989 pidetyt kansanedustajien vaalit olivat ensimmäiset vapaammat vaalit Neuvostoliitossa. Toinen merkki oli kommunistisen puolueen valtamonopolin murtuminen jo vuonna 1990. Kommunistinen puolue luopui asemastaan Neuvostoliiton talousjärjestelmän johdossa. Maa ajautui taloudelliseen kriisiin. Neuvostojärjestelmä tuhoutui nopeassa tahdissa.

Itä-Eurooppa alkoi samaan aikaan vapautua. Puola sai vuoden 1989 syyskuussa porvarillisen hallituksen. Unkari luopui lokakuussa 1989 kommunismista. Itä-Saksan kommunistit menettivät asemansa. Berliinin muuri murtui marraskuussa 1989 ja samaan aikaan Tsekkoslovakia, Romania ja Bulgaria vapautuivat kommunismista. Neuvostoliitto marssi vääjäämättä historian roskatunkiolle.

Kun Neuvostoliiton taloudellinen pohja murtui, ei yhteiskunnassa ollut enää vastavoimia, jotka olisi motivoinut ihmisiä kannattamaan neuvostoaatetta. Taloudellisessa kriisissä ei ulkoista uhkaa ollut. Rahat loppuivat ja aatteet haalistuivat.

Neuvostoliiton erikoisuudeksi tuli äärimmäinen keskittäminen. Kommunistisen puolueen lonkerot ulottuivat yli koko maan. Paikallisella tasolla valtaa keskitettiin tasavaltoihin. Neuvostoliiton romahtaessa myös vallan keskittämisen idea kärsi. Kun keskusvalta heikentyi, vallan ja varallisuuden kaappasivat yksityiset liikemiehet ja vahvat alueelliset johtajat. Johtajat yksityistivät valtion omaisuuden itselleen.

Viro itsenäistyi elokuussa 1991. Viron tukijaksi ryhtyi Gorbatsovin kilpailija Boris Jeltsin. Viron tasavalta ja Venäjän Federaatio tekivät sopimuksen jossa tunnustettiin molempien osapuolten oikeus valtiolliseen itsenäisyyteen. Meri oli vakuuttunut siitä, että Jeltsin pikavierailu pelasti Viron.

Viron pääministeri Edgar Savisaar on muistelmissaan ”Pääministeri: Viron lähihistoria 1990-92” sitä mieltä, että Suomi pikemminkin jarrutti kuin edisti Viron ja muiden Baltian maiden itsenäistymistä 1990-luvun taitteessa. Savisaar arvostelee erityisesti presidentti Mauno Koivistoa. Savisaaren mukaan Koivisto ei kyennyt tekemään omia aloitteita ilman Moskovan hyväksyntää, vaan kulki jälkijunassa. Kyse on ilmiselvästä suomettumisesta, kirjoittaa Savisaar. Hän epäilee, ettei Suomi todellisuudessa uskonut Viron itsenäisyyteen ennen kuin Viro antoi julistuksen elokuussa 1991. Myös silloisen ulkoministerin Paavo Väyrysen Savisaar lajittelee Baltian itsenäistymisen vastustajiin. Savisaaren mukaan Holkeri oli välinpitämätön ja asioista tietämätön. Savisaar antaa tunnustusta Esko Aholle.

Mauno Koivisto kertoo kirjassaan ”Historian tekijät”, että ”tammikuussa 1989 tapasin Karasevin (Koiviston kotiryssä), jolla oli mukanaan Moskovasta saapunut sähke. Siinä viitattiin tilanteeseen Baltian maissa ja toivottiin minun auktoriteettini ”näyttelisi tuntuvaa osaa näiden negatiivisten tapahtumien neutralisoinnissa”. Viron pääministeri Edgar Savisaar olisi halunnut tavata presidentti Koiviston vuoden 1990 lopulla, mutta tapaaminen ei sopinut Koivistolle.

Minä, Erkki Aho, tapasin pääministeri Esko Ahon Kokkolan lentokentällä 1991 ja kerroin, että vieraakseni tulee Viron kauppaministeri Ants Laos. Ehdotin tapaamista Esko Aholle. Eskolle tapaaminen sopi, mutta hän pyysi kuitenkin tarkistamaan asian Ulkoministeriöstä. Ulkoministeriö kielsi tapaamisen järjestämisen.

Karjalan tragedia

Markus Lehtipuu on kirjoittanut kirjan Karjalan tragedia. Lehtipuun mukaan ylivoimaisesti suosituin tapa oli asuttaa anastettu maa rakentamalla hengästyttäviä kerrostaloslummeja keskelle maaseutua ja sijoittaa sinne asukkaita eri puolilta Neuvostoliittoa. Venäläiset eivät pelkästään vaatineet Karjalan vaurasta maa-aluetta tyhjänä. He valehtelivat myös sen historian. Kun Neuvostoliitto romahti, myös maatalous romahti. Pian navetat hylättiin ja lehmät annettiin palkanmaksuna kylän asukkaille. Sen jälkeen tuli joku, joka rikkoi paikat. Useimmat navetat kautta Karjalan on rikottu täysin raunioiksi. Neuvostoliitto sai Karjalasta ilmaiseksi 450 teollisuuslaitosta, mutta yksikään niistä ei ole alkuperäisessä käytössä. Neuvostoliiton tehtaat rakennettiin aseteollisuuden tai muun venäläisen teknologian tuottamiseen. Nämäkin tehtaat raunioituivat pian romahtamisen jälkeen. Sitä mukaan, kun entiset työpaikat ovat muuttuneet rauniokasoiksi, Karjalan asukkaat ovat menettäneet palkkatulonsa. Kun töitä ei ole, palkkaakaan ei makseta. Karjalassa on paha olla. Hautausmaat on häväisty. Hautakiviä on kuljetettu aivan muihin tarkoituksiin. Karjalassa ei ole säästetty yhtään kirkkoa. Kirkot häpäistiin tarkoituksellisesti ja järjestelmällisesti. Urut tuhottiin kirveillä, ristit haettiin torneista suurella vaivalla. Sen mitä sodat, neuvostojärjestelmä, välinpitämättömyys tai vandalismi eivät ole vielä tuhonneet, sen tulipalo tuhoaa. Viipurista tuli diktatuurin kurjala. Kaupungin maine on huono. Rikollisuus, korruptio ja laiton kaupustelu tekivät Viipurista Venäjän häpeäpilkun.

Luovutettu alue on ollut pitkään Venäjän valtionhallinnon mielenkiinnoton periferia. Karjalan nykyinen väestömäärä on laskettu 350 000 hengeksi. Väestöstä on merkittävä osa 90-luvulla alueelle rekisteröityneitä eläkkeelle ja työttömiksi siirrettyjä virkamiehiä, sotilaita yms. väestöryhmiä. Muuttotappio on viime vuosina ollut suuri. Väestön elinmahdollisuuksien kannalta keskeisessä asemassa ovat sukulais- ja tuttavaverkostot, joiden piirissä toimii vaihdantatalous. Ilman sitä tilanne olisi täysin hallitsematon. Monista kansallisuuksista koostuvan väestön elintaso on heikko. Kuolleisuus ylittää syntyvyyden. Työpaikkojen katoaminen aiheuttaa muuttoliikettä. Elinkeinorakenne näivettyy. Tulevaisuuden odotusarvot ovat nollarajalla.

Karjalan palautuksella Suomelle olisi ollut useita positiivisia vaikutuksia Karjalan ja sen asukkaiden elämään. Voidaan arvioida, että Karjalan siirtyessä Suomelle alueelle jää sovittavien kriteereiden puitteissa 100 000 – 200 000 henkeä. Todennäköisesti merkittävä osa on halukas muuttamaan muualle, jos asunto ja 1-2 vuoden elatus on järjestyksessä. Suomen olisi ollut edullista maksaa näiden muuttokustannukset. Se väestöosa, joka jää Karjalaan on vanhenevaa ikäpolvea ja alueella syntyneitä sukupolvia. On todennäköistä, että nykyisestä Suomesta muuttaisi lähes 300 000 asukasta Karjalaan. Suomi voisi nostaa Karjalan takaisin jaloilleen ja vastata sen kehityksestä.

Liian kallis Karjala?

Mauno Koivisto arvioiden mukaan Karjala oli liian kallis Suomelle. Tämä saattaa pitää paikkansa, sillä Koiviston talousajattelun eli vakaan markan politiikan johdosta Suomi ajautui poikkeuksellisen suureen taloudelliseen lamaan 1990-luvun alussa. Koivisto ei siis ollut talousmies vähäisimmässäkään määrin.

Palautus on erittäin laaja taloudellinen kysymys. Pelkästään Kannaksen ja Laatokan Karjalan alueelle syntyisi 150 – 200 000 pysyvää työpaikkaa. Nämä työpaikat eivät pääosiltaan ole pois muualta Suomesta. Avainsana kehitykselle on Suomen lähimarkkinoiden kaksinkertaistuminen. Suomella olisi ollut osaamista laittaa palautettava alue nopeasti kuntoon. Jälleenrakentamisessa julkiset investoinnit ensimmäisen kymmenen vuoden aikana olisivat noin 10 miljardia euroa ja yksityiset investoinnit noin 20 miljardia euroa. Palautus antaisi voimakkaan kasvusysäyksen Pietarin, Petroskoin ja Petsamon lähialuille. Kasvu ja liiketoiminnan kehitys alkaisivat nopeasti säteillä Itämeren talousalueelle. Pietarin välitön läheisyys vetäisi voimakkaasti puoleensa myös suuria kansainvälisiä yrityksiä. Alueen taloudellisella kohentamisella olisi erittäin suuri positiivinen vaikutus myös Pietarin ja Petroskoin alueiden kehitysmahdollisuuksiin. Karjalasta olisi tullut talousveturi Suomelle.

Jälkipolvi tulee tarkastelemaan Mauno Koiviston presidenttiaikaa kriittisesti. Koivisto tuhosi Suomen taloudellisen pohjan vakaan markan politiikallaan ja aiheutti kansalaisille valtavaa kärsimystä ja taloudellisia tappioita. Koivisto tuhosi myös Suomen riippumattoman oikeuslaitoksen ja jätti vastaanottamatta menetetyn Karjalan. Näyttää siltä, että talousmies Koivisto ei ole sisäistänyt sanan kallis merkitystä lainkaan. Hän myöskin unohti, että kyseessä oli kaikkiaan (koko pakkoluovutettu alue eli Petsamo, Salla-Kuusamo, Laatokan Karjala, Karjalan Kannas ja Suomenlahden ulappasaaria) yli 12 % maan pinta-alasta, noin 45 000 km2 suomalaista maata. Hän myöskin unohti, että kansainvälisten sopimusten mukaan suomalaiset edelleen omistavat rajan taakse jääneet maat. Karjala on ikimuistoisesti suomalaisten asuttamaa aluetta ja Neuvostoliitto riisti alueen Suomelta oikeudettomasti. Koska tähän ihmisoikeusrikokseen liittyy omistusoikeuteen kuuluvan hallinnon riistäminen, voidaan arvioida, kuinka paljon suomalaiset omistajat ovat menettäneet ja yhä menettävät alueen ollessa vieraan vallan hallinnon alaisena. Juurien, ihmisyyden ja inhimillisten sekä tuskan ja ahdistuksen taloudellinen arviointi alkaa jo olla mahdotonta. Karjalaisten 60 vuoden sydänsurut eivät ole olleet taloudellisestikaan vaikutuksettomia. Presidentti Mauno Koivisto toimi Suomen ja suomalaisten etujen vastaisesti, koska hän ei käynnistänyt neuvotteluja Jeltsinin kanssa Karjalan ja muiden pakkoluovutettujen alueitten palauttamisesta. Onko Suomen presidentillä oikeus yksin tehdä päätöksiä Suomen rajoista?

Perustuslain mukaan eduskunta päättää maan rajoista. Jeltsinin hallinnon neuvottelutarjouksen pohjalta Koivisto kuitenkin yksin teki päätöksen, että perustuslaki ohitetaan ja rajoista ei neuvotella. Tämä päätös tehtiin maan etujen vastaisesti.

Lähteet
Kainuun Sanomat 17.8.2007 ja 18.8.2007
Felix Karasev: Naapurin pojan muistelmat
Edgar Savisaar: Pääministeri, Viron lähihistoria 1990-92
Mauno Koivisto: Historian tekijät
Markus Lehtipuu: Karjalan tragedia
Pro Karelia http://prokarelia.net/fi/
Promerit http://www.promerit.net/
Omat muistiinpanot

Kuvat

Luovutetun Karjalan vaakuna
Uusi Suomi 5.2.1938

palautteet


Sama hölmöys jatkuu edelleen monissa asioiossa. Kansan ääntä ei kuunnella, vaan pidetään itseään ylivertasena asiantuntijana ja hölmöillään sen mukaan suurena valtiomiehenä. Äänestäjät herätkää.

Todella asiallista tekstiä Karjala asiassa, jota harvon lukee KIITOS.Jotain tälläistä olen uumoillut jo pitkään.. Ado Sakari Ala-Krekola ado.ag@suomi24.fi