L6 (19.12.2007)

Erkki Aho   31 10 2006, 8:31

image

image

image

image

Tämä liittyy juttuun ”Venäjän rekkajonot yltävät jouluna Vantaalle?”
(Erkki Aho 19.12.2007)
http://www.erkkiaho.com/blogarchive/564.htm
Toimittaja Pekka Parantainen on tehnyt tosikertomuksen rekkareissusta Moskovaan. Sen perusteella muodostuu todellinen kuva tilanteesta.

Kuvat:
1. Jonotusnumerot. Suomen tulliin jonotetaan numerojärjestyksessä. Venäjälläkin on näyttötaulut, mutta ne eivät ole käytössä.

2. Aamupesu. Jari Häkkinen pesaisi hiuksensa Moskovan tullihäkissä. Vesi tuli omasta muovikanisterista.

3. Keskiyö. Valtatiellä 10 Moskovaan on jatkuva jono yötä päivää. Enemmistö autoista on rekkoja.

4. Matkakumppanukset. Jari Häkkinen (vasemmalla) ja Kalevi Kivinen ajelevat usein yhtä matkaa.

______________________________________________________

Rekkajonot | Lahjusten valtatie
16.11.2007 - 17:20

Kotkan satamasta on ajomatkaa Moskovaan runsaat 1 200 kilometriä. Hyvänä aikana kuorman vienti kestää viikon. Huonona aikana päiväkausia kuluu jo tällä puolen itärajaa rekkajonossa. Vaikka EU:n ja Venäjän suhteiden piti olla mainiossa kunnossa, tavaran rahtaaminen idän markkinoille on tosimiesten hermosotaa ja esimerkki huonosta hallinnosta. Venäjällä rekkamies joutuu valtion suojeluksessa toimivien yksityisten yrittäjien rahastettavaksi. Mielivaltaiset pykälät aiheuttavat keksittyjä pakkomaksuja. Termi suojeluraha ei ole kaukaa haettu. Pikkuvirkailijat keräävät pieniä lahjuksia, joista kasvaa suuria rahavirtoja heidän mahtaville päälliköilleen Moskovassa.

Kuvat

Jonotusnumerot. Suomen tulliin jonotetaan numerojärjestyksessä. Venäjälläkin on näyttötaulut, mutta ne eivät ole käytössä.

Aamupesu. Jari Häkkinen pesaisi hiuksensa Moskovan tullihäkissä. Vesi tuli omasta muovikanisterista.

Keskiyö. Valtatiellä 10 Moskovaan on jatkuva jono yötä päivää. Enemmistö autoista on rekkoja.

Matkakumppanukset. Jari Häkkinen (vasemmalla) ja Kalevi Kivinen ajelevat usein yhtä matkaa.

Vaalimaan rekkajono on vasta alkua. Silloinkin kun rekkojen ketju jatkuu katkeamattomana aina Kotkaa Helsinkiin yhdistävälle moottoritielle asti, rekkajono on lasten leikkiä. Suomen puolella jonossa istuminen kysyy kuljettajalta vain ahteria, pidättelytaitoa ja pitkää vieteriä.

Kuljettajan hermojen todellinen sietokyky mitataan vasta rajan takana Venäjällä, missä alkaa lahjusten valtatie Moskovaan. Siellä pärjäävät vain pelimiehet. Ilman paksua ruplanippua ei kannata edes yrittää. Maksut rajalla ja tien päällä voivat olla muodollisesti virallisia, mutta tosiasiassa ne ovat silkkaa pakkolahjontaa.

Pietarin ja Moskovan väli on myös yksi maailman vaarallisimmista rekkareiteistä. Rekkaruuhka ei ole vain suomalaisten ongelma rajalla; tänne juuttuvat yhtä hyvin ukrainalaisen tehtaan odottamat komponentit kuin moskovalaisen uusrikkaan kaipaama elektroniikka.

Suomen puolella suma sentään seisoo hyvässä järjestyksessä. Venäjällä se venähtää Moskovaan ulottuvaksi jonoksi, jossa ohitellaan surutta kahta puolta. Romut tiellä, kaatuneet täysperävaunut ja pientareille nostetut ruumiit ovat jokapäiväinen näky.

Asioiden reportteri matkusti hyvinkääläisen Kiitosimeon Oy:n autojen kyydissä Kotkan Mussalon satamasta Moskovaan ja takaisin. Aikaa hupeni kuusi päivää, varsinaiseen ajamiseen kaksi vuorokautta. Muu aika jonotettiin ja odoteltiin.

Suomalaiset Venäjän-kuskit ovat omintakeinen joukko ammattilaisia venäläisten valtaamilla markkinoilla: notkeita supliikkimiehiä, tiukan tullen häikäilemättömiä selviytymisen mestareita. Heitä on jäljellä enää joitakin kymmeniä. Suurin suomalaisvoimin toimija on Kiitosimeon, jolla on Venäjän-liikenteessä 18 autoa tulossa ja menossa yhtä soittoa, yötä päivää. Venäjälle ajaa muitakin suomalaisfirmoja, mutta niillä on pääosin venäläiset kuljettajat.

Kalevi Kivinen eli Kale, 50, on rahdannut Venäjälle ja entiseen Neuvostoliittoon yli 20 vuotta. Hän on yksi lajinsa kokeneimmista. Kivisen asennetta erilaisiin tilanteisiin kuvaa määritelmä omasta pomosta, Venäjän liikenteenhoitajasta Matti Korhosesta, jota hän nimittelee mielentilastaan riippuen korpraaliksi tai kenraaliksi.

- Se on kenraali, kun antaa hyvää keikkaa. Jos se ajattaa 6-7 keikkaa nurkissa ja panee sitten illalla rajalle, kun jono on 70 kilometriä, se muuttuu korpraaliksi, Kivinen veistelee.

Kommentti on huulenheittoa, sillä Korhosta kunnioitetaan ja arvostetaan. Hän puhuu sujuvasti venäjää, tuntee maan tavat, pitää pyörät pyörimässä ja pelastaa puhelinsoitolla kuljettajansa pälkähistä, esimerkiksi Kivisen miliisin putkasta, jonne hän on joutunut vain soitettuaan suutaan.

Tiedossa on, että Simeonin kuljettaja Jari Häkkinen, 43, liittyy Vaalimaalla Venäjän puolella ajelemaan Kivisen kanssa yhtä matkaa. Samaan suuntaan on tulossa muutaman tunnin perässä myös simeonilainen Heikki Lindell, 57. Taisto Rautiainen, 41, lienee jo Moskovassa, ja hänen pitäisi tulla jossain vaiheessa vastaan.

Lähtöpäivä on tiistai. Haemme Mussalon sataman toimistosta TIR-carnet -asiakirjanipun. Lastina on kodin elektroniikkaa, lähinnä dvd-soittimia. Kello 11.30 alamme jonottaa Mussalon tulliin. Siinä hurahtaa puoli seitsemään illalla.

Varsinainen tullaus kestää vain yhdeksän minuuttia.

Mussalon jonossa kuljettajat tappavat aikaa viisastelemalla keskenään lällärillä eli la-puhelimilla. Teksti on suorasukaista:
- Sanovat, ettei tulli pelaa Venäjällä, mutta ei se pelaa täälläkään. Luukkuja on 14, mutta vain kolme virkailijaa hommissa. Jos virkailija ei hallitse tehtäviään, pitää mennä uudelleenkoulutukseen. Meneehän siinä aikaa, kun yhdeltä putoaa kynä, ja kaikki hyppäävät ihmettelemään.

Ajamme tunnissa Vaalimaan jonoon. Kello on 19.27 ja raja on 26 kilometrin päässä. Olemme onnekkaita, sillä pisimmillään rekkajono on venähtänyt jopa 60 kilometriin. Samanlainen tai vielä pahempi on tilanne etelämpänä Baltian maiden ja Venäjän välisillä rajoilla. EU:n itärajan rekkajonot aiheuttava ongelma tai varsinkaan vika ei siis ole Suomen.

Nytkähtelemme kuudessa pätkässä viitisen kilometriä. Asetumme yöpuulle kello 23.35 ja jatkamme keskiviikkoaamuna kello 7.53. Tavaksi on tullut, että aamuyö nukutaan porukalla, ja ajetaan sitten kerralla jono yhtenäiseksi.

Jonossa ei ole lupa ohittaa. Verhot ikkunoissa ovat kuitenkin merkki siitä, että kuski nukkuu ja muut voivat mennä. Jos jollakin on syntymäpäivä, hän saa päästellä jonon ohi Venäjän passikopille asti. Päivänsankarista viestitetään la-puhelimilla.

Kivistä säälittää tienvarren asukkaiden kohtalo. Asuntojen arvo on romahtanut. Naftan katku tunkeutuu sisälle, varsinkin talvisin. Kovilla pakkasilla autoja on pidettävä koko ajan käynnissä, sillä muuten ne hyytyisivät paikalleen.

Itä-Suomen pientareista on tullut maailman pisin ulkohuussi. Yhden talon omenapuussa roikkui taannoin muovipussi, jossa lemahti venäläisen hajuinen tekele. Terveisiä EU:sta.

Kuljettajia huvittaa vieläkin edellisen liikenne- ja viestintäministerin Susanna Huovisen (sd) käynti Vaalimaalla. Vierailu osui maanantaiksi, jolloin ei ollut jonosta tietoakaan. Ministeri totesikin, että eihän siellä mitään ongelmaa ole, mutta järjesti kuitenkin sepelirahaa piennarten levittämiseksi. Penkoista tuli niin kapeita, että autot jäävät osittain ajoradalle, ja sortumisvaarakin uhkaa. Vain viimeisillä kilometreillä on päällystetty ja riittävän leveä jonotuskaista.

Pääsemme Suomen tullin vinoparkkiin Vaalimaalle kello 15.08. Vuoronumeroiden perusteella edellämme on 160 autoa. Marssimme parin sadan metrin päähän Rajahoviin henkilökohtaiseen huoltoon. Kale käy hakemassa rahanvaihtoluukulta Korhosen tilaaman kirjekuoren, jossa on 25 000 ruplaa lahjusrahoiksi pelkästään tätä matkaa varten.

Vinoparkissa kyytiläiselle tulee hätä. Kale osoittaa kymmenen metrin päässä töröttävää puhelinkopin mallista huussia, bajamajaa, ja neuvoo, että siellä siitä pääsee. Ei paljon puutu, että ovella tulee ruokanäytteet. Pytty on kukkuroillaan sitä itseään, ja lattialla lilluu samaa tavaraa keltaisessa lammikossa. Kale on kuolla nauruun, kun toimittaja tulee ja yökkäilee. Venäläisiä poikkeilee pömpelissä tämän tästä. Kovia poikia.

Seisomme vinoparkissa runsaat kuusi tuntia. Suomen tullin läpäisemme kuudessa minuutissa. Nuori nainen tullissa vilkaisee Kalen paperit ja rajavartija katsoo passit. Läpihuutojuttu.

Rajojen välissä ei saa enää jonottaa. Se kiellettiin, kun tienvarsista tuli kaatopaikka, ja alueella alkoi vilistä kissan kokoisia rottia. Jopa jokin tauti uhkasi levitä. Jäljet on peitetty hiekalla, mutta rottia livahtelee vieläkin.

Vaalimaan rekkajonon syyt alkavat valjeta pikkuhiljaa Venäjän puolella.

Ensimmäinen sumppu on vaaka, jolle ajetaan muutaman auton ryppäissä. Vaakamies kopissa tarjoaa automme mitaksi 23 metriä. Kale on tarkkana ja vaatii merkkaamaan oikean mitan 24 metriä. Virhe kostautuisi jälkikäteen tullin luukuilla. Pahimmillaan joutuisimme aloittamaan tullirituaalit alusta ja ajamaan takaisin punnituspaikalle.

Piha on täynnä autoja, mutta tullin tiskeillä sisällä ei ole ruuhkaa. Luukut vetäisivät enemmän kuin parkkipaikka, jonne ei mahdu sataa autoa. Jos tilaa olisi vaikkapa 200 rekalle, jono hupenisi merkittävästi nopeammin.

Venäjän raja-asemalla Kale aloittaa kolmen luukun kierroksen. Ensimmäisenä on RTI:n tiski. Lyhenne viittaa johonkin Venäjän tieliikenteen tarkastusvirastoon. Nuori virkailija tutkii painoja, lupia ja sellaisia asioita. Riemukseen hän löytää virheen. Papereihin on jäänyt Simeonin konttorin vanha osoite. Kale olisi voinut muuttaa sen itse, jos olisi huomannut. Ei paljon puutu, että pitää lähteä hakemaan Suomesta uutta paperia.

Pojan päällikkö on Kalen vanha tuttu, melkein perheystävä. Hän kuitenkin ehtii lähteä ruokatunnille. Odottelemme puoli tuntia. Pomon palattua osoite korjataan hetkessä.

Seuraavaksi mennään rahastusluukulle. Rahastaja on yksityisyritys Rostek, jonka virkailija näpyttelee kompuutteriin esitullauksen ja veloittaa käteisenä 700-1 200 ruplaa (1 euro on noin 37 ruplaa). Kukaan ei tiedä, mitä hyötyä Rostekista on. Yhden version mukaan Rostek on entisajan puhtaanapitolaitoksen väelle järjestetty suojatyöpaikka.

Kolmannella luukulla on sitten vastassa varsinainen tullivirkailija, jolla on valta päättää isoista asioista. Merkittävin kysymys on, määrätäänkö kuljetukselle tullisaatto. Jos kuorman tullien ja verojen määrä ylittää 50 000 dollaria, saattoon voidaan joutua.

Tässä kohdassa tullivirkailijan ja kuljettajan keskinäisillä suhteilla ja pärstäkertoimilla on oleellinen merkitys. Jos tullisaaton vaara uhkaa, kaikki kokeneet kuljettajat osaavat välttää tiettyjä luukkuja. Varottavilla virkailijoilla on lempinimiä: Pitkä veltto, Taneli Mäkelä, aurinkolaseja päälaella pitävä Sikaniska ja Jukolan Jussi, jolla on tapana kadota öisin parin tunnin nokkaunille.

Selvää rahaakin käytetään, mutta se on riskipeliä. Luukkupaikat voivat olla myös etukäteen maksettuja. Silloin virkailija tunnistaa merkistä kuljettajan, vinkkaa luokseen ja asiat hoituvat yhteisymmärryksessä. Me onnistumme välttämään tullisaaton, vaikka vaara vaani.

Viimeinen pullonkaula, auton sinetöinti, läpäistään tällä kertaa varttitunnissa. Kellon viisarit ovat 25 minuuttia torstain puolella. Sinettimies voi olla kateissa parikin tuntia. Silloin koko suma seisoo vain hänen takiaan. Kaikkiaan Venäjän tullissa menee aikaa yli kolme tuntia.

Venäjän tullin vuoronvaihto aamuin ja illoin kestää puolitoista tuntia. Jos oikein huonosti käy, sinä aikana ei pääse läpi yhtään autoa.

Sinetöinti Vaalimaalla on venäläisten keksimä turha rituaali. Meidän kuormamme sinetöitiin jo Mussalossa, ja TIR-carnet -papereiden pitäisi olla tullin takuukirja, jonka avulla tavara toimitetaan sinetöidyssä yksikössä perille asti. Koko systeemi on luotu sen takia, että rajat ylitettäisiin joustavasti.

Venäläiset tulkitsevat kansainvälisen sopimuksen pykäliä täysin omintakeisesti. He aukovat ja tarkastavat kuormia mielivaltaisesti. Rekkajono kertyy sinä aikana, kun Venäjän tullissa tehdään turhaan päällekkäistä työtä.

Tullisaatto on pari vuotta käytännössä ollut systeemi, jonka avainhenkilö on ainakin tähän saakka ollut herra "Murkku" eli muuan Muravjev Viipurissa. Kukaan ei oikein tiedä, mikä Murkku on miehiään. Hänen tukikohtansa ovessa lukee isoin kirjaimin "liinavaatteita".

Jos kuorma määrätään tullisaattoon, auto parkkeerataan odottamaan tullin alueelle kotiin tulevan liikenteen puolelle, eli se ei sentään jää tukkimaan tullattavien aluetta. Sitten kuljettaja menee linja-autolla tai liftillä Viipuriin maksamaan Murkulle saatosta 15 000 ruplaa. Viipurin retkeen tärvääntyy helposti päivä. Lukuisista esityksistä huolimatta Murkku ei ole siirtänyt rahastuspaikkaansa Vaalimaalle. Nuijamaalla miehellä on koppi. Eriarvoisuuden perusteista ei ole tietoa.

Tullisaatto sinänsä on vitsi. Siihen on saatettu kerätä viisitoistakin autoa, mutta usein käy niin, ettei kukaan saata ketään. Eikä viidentoista auton letka pysyisi edes kasassa. Viimeistään Pietarin kehän ruuhkissa sakki varmuudella hajoaisi.

- Esimerkiksi kolmen auton saatosta maksettiin 1 200 euroa. Ukko kysyi, tietävätkö kuljettajat, mihin ovat menossa. Kun he sanoivat tietävänsä, äijä sanoi terve ja lähti, Kale kuvailee.

Murkku antaa saattomaksusta kuitin, mutta se on niin epäselvä, että vain ruplasumman pystyy lukemaan. Rahoja ovat jakamassa ainakin tullivirkailija, Murkku ja jokin järjestelmää ylläpitävä taho.

Tullisaattoon joutuvat tasapuolisesti myös venäläiset kuljettajat. Venäläisillä voi hurahtaa saaton takia tullissa päiväkausia, sillä heillä ei ole varattuna rahaa sitä varten. He joutuvat soittamaan isännilleen, jotka sitten järjestävät rahaa kuka mitenkin, esimerkiksi toisen kuljettajan tuomana.

Korhosen arvelun mukaan tullisaaton yksi syy on se, että transitoliikenne on muuttunut aika paljon aikaisempaa rehellisemmäksi. Tämä tarkoittaa, ettei kuormien arvoja enää muutella raja-alueella, eli kaksoislaskutus on oleellisesti vähentynyt. Siitä seuraa kuormien arvon nousu, jonka seurauksena venäläiset ovat keksineet uudeksi rahastuskeinoksi tullisaaton. Maallikon silmään se muistuttaa erehdyttävästi mafian harjoittamaa suojelurahojen keräämistä.

Asioiden testimatkan jälkeen tullisaattosysteemiinkin on ilmaantunut uusia kuvioita. Korhosen tietojen mukaan jo joitakin kertoja on sanottu, että tullisaattoon määrätyt kuljettajat voivatkin maksaa rajalla Vaalimaalla.

- Muutaman tunnin kuluttua rahat palautettiin ja sanottiin, ettei saattoa voikaan maksaa siellä. Kukaan ei puhunut mitään Viipurissa käynnistä, ei maksamisesta eikä saaton tilaamisesta Murkulta. Autot seisoivat päivän tai pari rajalla. Sitten tuli Viipurista joku tullipäällikkö allekirjoittamaan paperin, ettei auto tarvitse tullisaattoa, ja matka pääsi jatkumaan ilman sitä.

- En tiedä, onko käynnissä jokin taistelu näistä rahoista. Eiköhän niitä enää kannetakaan Murkulle? Korhonen pohtii.

Kalen mielestä ruuhkan yhtenä syynä ovat tullauksessa yöaikaan ilmaantuvat ongelmat. Kun kymmenenkin kuljettajan probleemia päästään selvittämään vasta aamulla, jono tietysti tökkii samassa suhteessa. Joskus jopa puolella autoista on epäselvyyksiä.

Tällaisista epäselvyyksistä on simeonilaisillakin kyllästymiseen asti kokemusta. Kerran papereista puuttui yhdistelmän bruttopaino. Kuljettaja joutui odottamaan uusia papereita maanantai-illasta torstai-iltaan. Lindellin Hessun sertifikaatista oli jäänyt pois vasikaksi kutsuttu pikkukärry. Siihen piti hankkia vahvistus Moskovasta asti. Aikaa hupeni melkein viikko, lauantai-illasta perjantai-iltaan.

Nukumme muutaman tunnin ja tapaamme torstaiaamuna Jari Häkkisen. Hänkin on välttänyt tullisaaton.
Kivennavalta ennen Pietaria hyppää Häkkisen kyytiin tavarantilaajan kahdelle autolle järjestämä yhteinen turvamies, "väijy", joka on mukana Moskovaan asti. Saattueeseen liittyy toinen mies henkilöautolla. Hänen tärkein merkityksensä lienee se, että kaveri pääsee Moskovasta kotiin. Kalen tietojen mukaan miehet ovat varustautuneet pistooleilla tai Kalashnikoveilla.

Pietarin kehällä perässä ajava Jari ilmoittaa lällärillä, että meiltä on mennyt vasikasta rengas. Peileistä näkyy, että yhdistelmän perimmäinen koppi on jo kallellaan. Pysähdymme kaksi kertaa pumppaamaan ilmaa Häkkisen auton kompressorilla, mutta rengas ei pidä. Pelottaa, että toisella puolella yksinään kuormaa kantava rengas räjähtää. Matelemme ruuhkassa toista tuntia riskillä kunnes löydämme rengaskorjaamon, jossa pyörä vaihdetaan. Ongelma hidasti menoa pari tuntia.

Keski-Venäjällä matka edistyy vaikeuksitta Tverin kaupunkiin saakka, 180 kilometrin päähän Moskovasta. On jo iltayö. Sieltä alkaa tiemiliisin rahastus.

Venäläisten sääntöjen mukaan ylipitkä yhdistelmämme liikkuu poikkeusluvalla. Olemme erikoiskuljetus, samaan tapaan kuin ylileveät tai yliraskaat kuljetukset, näin siitä huolimatta, että pituutta on liikaa vain muutama metri. Yhdistelmä ei edes paina sen enempää kuin venäläisten normaalikuormat.

Puolisen vuotta sitten venäläiset keksivät, että tällaisten erikoiskuljetusten on ajettava Tverissä Volgan sillan yli miliisisaatossa, joka pitää anoa etukäteen. Kukaan ei tiedä, mistä saatto anotaan, eikä kukaan ole sitä koskaan anonut. Homma hoituu tuhannen ruplan setelillä, jonka kuljettaja laittaa valmiiksi erikoisluvan liitteeksi. Jostain syystä miliisi rahastaa vain öisin.

Selvisimme yhdellä tonnilla ennen siltaa. Joskus käy niin, että Volgan vastarannalla toinen miliisipartio vie myös tonnin. Kale arvioi, että yhdessä yössä sillan yli menee suuntaan tai toiseen jopa sata ylipitkää rekkaa. Se tekee parhaimmillaan miliiseille mahtavan potin, 100 000 ruplaa (3 700 euroa) yössä.
- Kaiken huipuksi meillä pitää olla keltainen vilkkuvalo katolla. Se viestittää miliiseille, että rahaa on tulossa, Kale havainnollistaa.

Miliisien tuottoisin ruplasampo on Moskovan kehätie. Kulkulupa pitää anoa kuukausi etukäteen tietylle reitille. Asiakkaat määräävät, mihin tulliin kuorma viedään. Vaihtoehtoja on kolme, mutta osoitetta ei tiedetä kuukautta aikaisemmin. Luvassa sallitaan vain yksi päätepiste.

Tässä arpapelissä voittaa vain miliisi. Autot ovat pääsääntöisesti aina väärällä reitillä. Tonni voi mennä myös sen takia, että kuorma on purettu väärässä paikassa, ja liikkeellä ollaan tyhjällä autolla, vaikka sillä kohtaa kuorman pitäisi olla päällä. Kaiken huippu on se, että nämä erikoiskuljetukset saavat liikkua vain öisin kello 22-7.

Kukaan tervejärkinen kuljettaja ei edes yritä ajaa päivällä. Se maksaisi tuhatlappusia sadan metrin välein. Meidän retkellämme niitä meni yhteensä seitsemän.

- Yksistään me viemme näillä vehkeillä Moskovaan viitisensataa kuormaa vuodessa, jona aikana maksamme miliisille kymmeniä tuhansia euroja. Tavaran tilaaja ei korvaa luvista johtuvia viuluja. Se on meiltä vuodessa yhden rekan veturin verran pois, Korhonen laskeskelee.

Saavumme Moskovan tullihäkkiin perjantaiaamuna noin kello neljä. Yllätykseksemme Taisto on siellä edelleen parkissa.

Viivytyksen syy on havaintoesimerkki siitä, millainen turhuuksien turhuus tullisaatto on. Taistolle se oli määrätty. Hänen piti odotella alkuviikolla Kivennavalla yhden yön yli Murkun väijyjä, jotka veivät muutaman rekan Pietariin. Yön aikana rosvot murtautuivat pressukaton läpi Taiston vasikkaan, ja varastivat kodin elektroniikkaa muutaman tuhannen euron arvosta. Murron selvittämisessä hurahti monta päivää.
Venäjän miliisi on täysin arvaamaton. Kaksi kertaa on käynyt niin, että suomalaisten autot on viety Tverissä sikäläisen tullihäkkiin, jossa paikalliset viranomaiset purkivat koko kuorman ja lastasivat uudelleen. Pälkähästä päästiin vasta sitten, kun kaverit toivat Suomesta lisää rahaa.

Paluumatka kotiin venähtää Pietarin tienoilla sattuneiden kahden kuolonkolarin takia. Haaveena on päästä kotiin sunnuntai-iltana, mutta viiden tunnin viivytyksen seurauksena matka tyssää illalla noin kello 23 Vaalimaan jonoon kymmenisen kilometriä ennen rajaa. Siinä nytkytellään pätkittäin aamuseitsemään maanantaina.

Venäjän tulli sentään läpäistään tyhjällä autolla noin tunnissa.

- Tämä on siitä hyvä maa, että kaikkia kynitään tasapuolisesti, niin vieraita kuin omiakin. Jos vaikkapa tukkirekan kuljettaja tietää, että hänellä on muutama runko ylikuormaa, homma hoituu kätevästi, kun panee rahan valmiiksi paperien väliin. Sehän on vain lahjus. Jos sinulla on ylikuormaa tai ajat väärää reittiä, sinähän virheen teet. Miliisi vain sitten katsoo ystävällisesti läpi sormien. Kaikkien kannalta helpointa on lyödä raha kouraan ja sillä siisti, Kale Kivinen vitsailee.

Ja ettei pojille tulisi ongelmia vapaa-ajan vietossa, edessä on heti perään uusi keikka Moskovaan. Uudet kuormat on määrä hakea jo maanantaina Porista.

Teksti ja kuvat: Pekka Parantainen

palautteet


ei palautteita